Kiitos ihanista kommenteista edelliseen postaukseen <3 Silmät kosteina hammasta purren luin teidän kirjoituksia. Ilmeisesti me äidit jaetaan yhdessä tuo tunne aina aika-ajoin lasten iästä huolimatta. Hyvä niin. Se on terveen merkki ja osoitus halusta ja kyvystä rakastaa, kun ei vaan sairastuta sen myötä turhaan syyllisyyteen. Jokainen meistä kuitenkin on omalle lapselle se paras, ja juuri riittävän hyvä äiti.
Näistä tunnelmista onkin helppo siirtyä romantiikkaan, joka teki paluun olohuoneeseen. Ehei, miestä ei ole näkynyt, samoilee missä lie metsässä kanalinnun perässä, mutta sillävälin minä olen ahkeroinut ruusupeitot sohvalle. Muistatte varmaan kun aikaisemmin mulla olohuoneen ilme synkkeni hetkessä syksyn tultua. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että se tumma ei vaan kertakaikkiaan sovi! Ei minulle eikä olohuoneelle. Kai minussa sitten istuu syvään istutettuna ikuinen romantikko, joka vain ei pääse eroon ruusuistaan.
Miksi pitäisikään! Antaa kaikkien kukkien kukkia :)
Vea ainakin tykkää keikkua uusilla (vanhoilla) ruusupäällisillä ja kurkistella pihalle poikien pyöränrassausta. Siellä kuulkaas rautasaha soi ;) Vanhempi yritti äsken käydä pihistämässä mun upouuden hiomakoneen, mutta ehdin tarttua johdosta ennen kun kone oli kadonnut pyöräkorjaamolle.
Neiti keikkuu vieläkin öisessä tattiasussaan niinkuin sunnuntaipäivään sopii, mutta huomatkaa "asuun sopiva" rannekoru vasemmassa käsivarressa.
Mukavaa sunnuntaita!
Me lähdetään etsimään päälle jotain rannekoruun sopivampaa.
Vielä on viikonloppua jäljellä!
Ps. Taitaa olla kohta arvonnan paikka kun tuo lukijamäärä hipoo ihan hurjia lukemia!!!
<3
