Ensin meillä oli kaksi poikaa, sitten meille tuli vauva.
Vauva kiljui, kukelsi ja kakkasi.
Vauva vei kaiken huomion.
Yhtäkkiä äiti olikin olemassa ensisijaisesti vauvaa varten.
Pojat sopeutuivat, niinhän ne isot pojat tekee.
Kukaan ei koskaan valittanut.
Vauvasta.
Silti huomasin, kuinka urheat isoveljet välillä olivat eksyksissä omien tunteidensa kanssa.
Kuinka vaikeaa oli olla iso, kun oli niin hirveän pieni vielä itsekin.
Kuinka ovet paukkuivat välillä pahasta olosta,
jota ei osannut vielä itsekkään käsittää.
Silloin halusin sulkea heidät syliini.
Vakuuttaa, että jokainen, iästä huolimatta oli yhtä rakas.
Tyynnyttää huonon omantuntoni siitä, ettei aika vain yksinkertaisesti riittänyt kaikille
niinkuin itse olisin toivonut.
Tästä korusta on tullut mulle aika tärkeä.
Se kertoo niistä ajatuksista, jotka tulee liian harvoin sanottua ääneen.
Että se tiuskiva, pahantuulinen murrosiän kynnyksellä keikkuva
iso miehen alku on ihan yhtä rakas kuin se vaaleanpunainen mytty.
Ulkona sataa, mutta läheisyys lämmittää <3
Pitäkää huolta toisistanne!
