Pikkuinen lintu

Voi teitä kun kerralla rykäsitte kaksi sataa lukijaa täyteen!!! Huomenna laitan arvonnan pystyyn, olette te sen ansainneet.

Tällä kertaa lapset saavat toimia tunteiden tulkkina... Niin osuvia kuvia molemmat pojat toivat koulusta tällä viikolla. Veeti oli piirtänyt ja maalannut kuvan kodista ja sen ympäristöstä. Täällä me siis asumme: betonisen kirkon alakerrassa on pieni puinen ovi, josta meille tullaan sisään. Naapurissa asuu äkäinen mummo, joka ei voi sietää lapsia. Sen mummon auto piti tietysti myös piirtää kuvaan.

Minulta on monta ketaa kysytty miten jaksan elämää tällaisissa olosuhteissa. Kuulin perjantaina erittäin opettavaisen tarinan ja haluan jakaa sen teille. Hauskaa tarinassa oli se, että minua on usein verrattu pikkulintuun. Tarina kertoo siis pienestä linnusta...

"Olipa kerran pikkuinen lintu. Se oli aivan kyllästynyt oloihinsa ja päätti lähteä kauas pois parempaa elämää etsimään. Kun se oli lentänyt jonkin matkaa, tuli sille hyvin kylmä, ja se jäätyi umpijäähän. Jäinen lintu ei tietenkään voinut lentää, vaan se tipahti keskelle suurta peltoa. Sillä kävi tuuri, sillä pellolla sattui asustamaan lehmä. Juuri kun lintu oli kuolemaisillaan, kulki lehmä ohi ja kakkasi linnun päälle. Pikkuhiljaa lämmin, tuore lanta alkoi sulattaa lintua ja pian se oli taas voimissansa. Huomattuaan mihin oli joutunut, lintu avasi nokkansa ja alkoi huutaa ja sirkuttaa äkäisesti suureen ääneen. Juuri samalla  hetkellä ohitse kulki kissa, joka ei haistanut lintua, mutta kuuli sen äänen ja nappasi sen suuhunsa. Sen pituinen se lintu."

Mitä me opimme tästä?

Kun sinusta tuntuu, että olet hukkumaisillasi ******n,

älä aukaise suutasi, vaan odota vielä hetki.

Kaikki tapahtuu sinun parhaaksesi.

 

Tähän minäkin uskon, ja se auttaa minua jaksamaan, vaikka välillä olo onkin kuin *****n hukkuvalla.

Siinäpä tämän päivän syvällinen ajatus... Miettikää sitä :) Huomenna pääsen onneksi kaupoille ystävän kanssa hieman tuulettumaan ja meinaan ostaa pihakukat tähän asfalttiviidakkoon. 

Ja sen arpajaispalkinnon teille tietysti :)

Alemmissa kuvissa Essu ja Aura katsastavat potentiaalisia kukkapaikkoja...

...Niin ja meidän pojathan tosiaan ovat jo 8 ja 11... Eivät mitään Picassoja ;) mutta äidille nämä ovat sitä parasta taidetta!

Ihan tavallinen tarina

Aamuheippa täältä sateisesta Kajaanista! Huikeat 100 000 vierailua on nyt täynnä (ISO KIITOS siitä teille kaikille, etenkin äidille joka jaksaa aina käydä täällä kurkkimassa ja kommentoi sitten tekstiviestillä :D )Vieläkään en starttaa luvattua arvontaa, koska odotan, että tuo lukijalaskuri pyörähtää sinne kahden sadan paremmalle puolelle, että saadaan juhlia sitten kaikki lukemat yhdellä kertaa :) Ei sillä, että tätä lukijoiden keräämismielessä tekisin, mutta joku järjestys se olla pitää, eikö?

Meidän asunnon etsintä se saa aina vaan uusia jännittäviä piirteitä. (Itseasiassa tässä ei kyllä ole mitään uutta, saati sitten jännittävää, vaan touhu alkaa käydä jo liiankin tutuksi...) En edes jaksanut tästä aikaisemmin kirjottaa, mutta kerrotaan nyt sitten tämäkin käänne.

Koska siis sunnuntainahan me käytiin katsomassa taas yhtä vaihtoehtoa. Tällä kertaa ihan upouusi! Niin uusi, ettei ollut vielä edes valmis. Siellä se kökötti myllätyllä tontilla munalukko ovessa (jota ei ollut) ja me odoteltiin välittäjää saapuvaksi. Oltiin oikein saatu lastenhoitokin järjestettyä niin, että päästiin kerrankin oikein kahdestaan katsomaan. Välittäjä vain ei sitten saapunut koskaan paikalle ja ovet eivät auenneet meille... 

Vasta tänään sain välittäjän puhelimitse kiinni. Oli kuulema perunut näytön tekstiviestillä keskiviikkona... Meille asti se viesti ei kuitenkaan koskaan tullut... Noh, onneksi talossa oli vain yksi vessa. Ei me sitä oltaisikaan haluttu.

Tämän päivän kuvat ovat keittiöstä. Haluaisin ihan hirmuisesti maalata tuon pöydän, mutta kun se on meillä vain lainassa tässä asunnossa, en voi... kökkö!

Kupit kattoon

Ajattelin tänään jakaa teidän kanssa tällaisen tosi suloisen kynttiläkruunuvinkin, johon törmäsin ystäväni luona Joensuun reissulla. Olipa taas ihana tavata rakkaita ystäviä pitkästä aikaa! Kiitos kun olette olemassa! 

Idea on alunperin kauniista "Ajan patinaa" kirjasta, ja ystäväni oli sitten muokkaillut sitä omaan silmäänsä sopivaksi.

 

Kynttiläkruunu on Ikeasta ja valkoiset kahvikupit keräilty eri kirpputoreilta. Kupit on kiinnitetty kruunuun ihan vain kestävällä pikaliimalla. Tuikkukynttilät hohtavat kauniisti ohuiden posliinikuppien läpi. 

Alkuperäisessä toteutuksessa kuppeihin on liitetty myös pienet lautaset.

Itse pidän enemmän tuosta ystäväni yksinkertaistetusta versiosta, mutta ruusukupeilla saa aikaan ihanan romanttisen tunnelman. 

Ps. En malta olla kertomatta, että saman ystävän kanssa varattiin ensi viikonlopuksi optio päästä ihan vain naisten kesken katsomaan Olavi Uusivirtaa Joensuun Kellariin. Miesten mielestä ei kuuluta kohderyhmään (Frederik olis kuulemma ollu osuvampi...), mutta meinataan mennä silti ja olla "kuin kalat vedessä" :)

Palmun katveessa

Ehei, nämäkään kuvat eivät ole ulkomailta vaikka palmun katveessa eilisen päiväni vietinkin. Pieneksi paratiisiksi tätä voisi silti kutsua, olenhan taas Joensuussa! Palmujen alla oleilu ei kuitenkaan yltänyt ihan paratiisifiiliksiin, kävin nimittäin ensimmäistä kertaa varmaan kolmeen vuoteen yleisessä tentissä. Tiedättekö sillälailla niinkuin yliopisto-opiskelijat käyvät. Hirveä määrä porukkaa jonottamassa hikisessä aulassa että oma nimi huudettaisiin ja pääsisi kirjoittamaan kaiken sen paperille mitä tietää tai luulee tietävänsä.

Itse hikoilin lähinnä helteestä ja odotin vain, että pääsisin pois tilanteesta. Yritin hakea fiilistä "tämä on ehkä viimeinen kerta tässä salissa" ja "Täällä minä silloin nuorena istuin esikoinen mahassa potkiskellen", mutten saanut pientäkään kyyneltä tirautettua. Kaikki ympärillä näyttivät ainakin kaksikymmentä vuotta nuoremmilta ja aivoissa takoi vain "Minä en enää kuulu tänne". Niinpä rustasin paperille mahdollisimman pian, en suinkaan kaikkea mitä tiesin, vaan sen verran minkä arvelin riittävän kypsyyteni osoitukseksi ja poistuin paikalta pelastustietä. Nyt se on ohi, ylipitkä opiskeluputki! Ainakin toistaiseksi. Eikös se jo pian kolkuttele ovella keski-iän kriisi joka saa ihmiset taas opiskelemaan? Mutta en ajattele sitä nyt. Ajattelen sitä sitten huomenna.

Kuvat ovat kökköjä, koska minua yksinkertaisesti hävetti pyöriä tentissä kameran kanssa. Silti oli pakonomainen tarve saada muutama otos viimeisestä reissusta tähän laitokseen. Olihan se kuin toinen koti aivan liian monta vuotta.

Tenttiin menin tietty rennoimmassa mahdollisessa asussa, koska tilanne oli muutenkin tarpeeksi puristusta aiheuttava. (Enkä muuten vähääkään välitä noista pullakosta käsivarsista, koska mulla on suurempiakin huolia. Mahamakkara nääs...)  Tästä mekosta on tullut jo näin lyhyessä ajassa mun ihan ehdoton lempparivaate nro 1. joten kannustan kaikkia sen ostoa harkinneita kipin kapin vaatekaupoille... Mulla ainakin haukkunut hintansa jo nyt (Mekko siis Kappahl ja hintaa oli reilu 30e)!

Ja nyt tää lähtis vielä pikkusen osteleen ennen kotimatkaa...

Palataan!

:D Viivu

Kevätkengitys

Minun piti tehdä lähiaikoina  postaus meidän Vean syötävänsulosista kevätkengistä, mutta tämä kesä tuli sellaisella rytinällä, että täällä on vaan talsittu paljain jarpain pihalla ja näytetty jaloille hiekkakakkuja. Kengät ovat saaneet virua yksin nurkassa kun me on viipoteltu pitkin kyliä. No, mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, tulee näille vielä käyttöä.

Vielä pari vuotta sitten sain ihottumaa kun kuulin sanan ECCO. Se edusti minulle kaikkea tylsää ja konservatiivista. Ennen kaikkea hyvää kävelymukavuutta  täysin tyylin ja ulkonäköseikat unohtaen. Nyt olin näistä kuitenkin aika innoissani! Väri on ihana! Hieman valmiiksi jo kulahtaneen näköinen nahka. Ei ollenkaan liian pinkki.

Ehkä nämä ovat jonain päivänä meidän neidin suurin aarre. Ensimmäiset omat kävelykengät, joita tarkasti varjellaan niinkuin näitä jo yli 30-vuotta vanhoja poposia.

ps. Jokohan ens kerralla päästään arpomaan... :D