Huomaan vältteleväni kuvia kodistamme, vaikka alunperin tämän piti olla nimenomaan sisustusta ja omaa ympäristöä ja elämää käsittelevä blogi. Olen taas ollut NIIN tympiintynyt tähän ympäristöön, että näen punaista jokaisesta kuvasta joka on tässä nykyisessä asunnossamme otettu. En edes osaa kutsua tätä kodiksi. Se tuntuu edelleen hassulta.
Ajattelin nyt kuitenkin joitain kuvia räpsiä. Ehkä näitä joskus sitten katsoo kuitenkin muistellen. Onhan tämä ainutlaatuista aikaa pienten lasten kanssa, ja elämään mahtuu paljon iloa ja iloisia asioita, vaikkei sitä fyysistä kotia olekkaan. Ehkä koti kuitenkin syntyy perheestä. Siitä, että saadaan olla yhdessä. Olipa se ympäristö millainen tahansa.
Tämä on meidän arkipöytä. Keittiö on niin pieni, ja kulmikas, ettei sinne mahtunut oma ruokapöytämme mitenkään päin. Äiti ja isä sitten lainasivat tällaisen pienen käyttämättä jääneen nelituolisen kokonaisuuden. Ikinä en olisi tällaista kotiini ottanut! Mutta on sen ääressä jo monet aamupalat nautittu. Tuo lamppu on oikeasti joululamppuni, johon kuuluu tähtivarjostin. Nyt laitoin siihen väliaikaisesti tuollaisen perinteisen. Saatiin pieni valopilkku keittiöön. Muuten kun siellä onkin sitten vain loisteputket. Katossakin!!! (Huokaa syvään...)
Kellokin on vinossa. Se ruuvi nyt vain oli porattu siihen kohtaan. Uusia reikiä ei olla näihin kiviseiniin porattu, kun toivo elää, että tilat saisivat mahdollisimman pian meidän jälkeen ihan muuta käyttöä. Uusia asukkaita tähän ei enää tule. Olemme siis viimeiset. Toivottavasti enää hetken aikaa...
Vea on tyytyväinen kotiinsa. Onhan keittiön oven karmissa ihan oma hyppykiikku! Aura vartioi leikkihetkeä.
Isoveikka laittoi oman perhosen hyppykiikun korkeudelle, että sisko voi sitä hyppiessään katsella. Olen punninnut vaihtoehtoa alkaisinko maalaamaan nämä ovenkarmit valkoisiksi. Se toisi hieman valoisuutta ja oman näköistä ilmettä asuntoon, mutta takaraivossa kuitenkin toive, ehkä me jo ensi viikolla päästään täältä omaan kotiin...
