24. elokuuta 2009

Homman nimi


Minulta on kysytty millaista taloa etsimme, ja ajattelin ihan näin yhteisesti tehdä uusille lukijoille pienen meriselvityksen siitä, kuinka me tänne oikein jouduimme, ja miksi me tässä loukussa edelleen asumme.

Olemme siis aikaisemmin asuneet Joensuussa. Siellä opiskelimme ja saimme elää mukavasti yli 12 vuotta. Kuusi vuotta sitten ostimme ensimmäisen pienen omakotitalomme. Oltiin vielä opiskelijoita, joten budjetti oli varsin vaatimaton ja neliöitä vain 86,5. Olimme silti onnellisia pienessä "mökissämme" ja pikkuhiljaa se alkoi muokkautua oman näköiseksemme.

Puolitoista vuotta sitten mieheni valmistui, ja heti oli selvää, ettei Joensuusta tulisi löytymään töitä kemian tohtorille. Mies alkoi kulkea viikot Kajaanissa töissä, ja minä odottelin kotona perheen kolmatta tulokasta. Halusin synnyttää Joensuussa. En pitkin hampainkaan olisi halunnut lähteä. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kuitenkin kypsyä, ja joulun tienoissa päätimme muuttaa koko perhe Kajaaniin. Talo myytiin samantien, mutta saimme asua siinä toukokuun loppuun.

Koko ajan etsimme Kajaanista sopivaa omakotitaloa, mutta sitä ei löytynyt. Niinpä totuttauduin ajatukseen, että muutamme aluksi kaupungin vuokra-asuntoon, koska tarpeeksi isoja ei muuten ollut tarjolla. Muuttopäivä oli järkyttävä! Ajoimme lapsinemme, koirinemme tavaroinemme talon pihaan. Asunto oli asuinkelvoton! Tuntien neuvottelujen jälkeen kaupunki lupasi remontoida sen meille. Menin pihalle syöttämään vauvaa. Valehtelematta viiden minuutin aikana näin kaksi perheriitaa ja naapurin konttaavan kännissä perse paljaana taksiin. Lapset itkivät sisällä ja pelkäsivät. Pakkasin laukkuni ja ilmoitin, että tänne ei jäädä!!!

Tunnin mietimme, mitäs nyt. Ajelin kolmen lapsen kanssa vieraassa kaupungissa autolla ympäriinsä, ja ajattelin ettei se voinut olla totta! Samantien äiti soitti tietävänsä seurakunnan omistaman asunnon, joka oli vapautumassa. Tunnin sisään edelliset vuokralaiset olivat hakeneet loput tavaransa ja vapaaehtoinen siivousryhmä oli siivoamassa asuntoa meille. Saimme siis katon päämme päälle.

Nyt sitten etsimme edelleen taloa. Omaa. Tarkoitus olisi se ostaa, ei vuokrata. Mielummin vanha kuin uusi, rintamamiestalo tai vastaava, mutta tässä tilanteessa kaikki huomioidaan! Rakentamistakin on harkittu, ja se on pieni mahdollisuus, mutta minä NIIN toivoisin, että löytäisimme mieleisen valmiina! Ja tietysti kohtuuhintaan. Yhden ihmisen tuloilla ei linnaa osteta.

Mutta kuten sanontani kuuluu,
KOTINI ON MÖKKINI!

Ei tässä siis linnaa etsitkkään vaan paikkaa, missä voisi maata rapsuttaa
ja nurkkia maalailla.




Keittiö

Huomaan vältteleväni kuvia kodistamme, vaikka alunperin tämän piti olla nimenomaan sisustusta ja omaa ympäristöä ja elämää käsittelevä blogi. Olen taas ollut NIIN tympiintynyt tähän ympäristöön, että näen punaista jokaisesta kuvasta joka on tässä nykyisessä asunnossamme otettu. En edes osaa kutsua tätä kodiksi. Se tuntuu edelleen hassulta.

Ajattelin nyt kuitenkin joitain kuvia räpsiä. Ehkä näitä joskus sitten katsoo kuitenkin muistellen. Onhan tämä ainutlaatuista aikaa pienten lasten kanssa, ja elämään mahtuu paljon iloa ja iloisia asioita, vaikkei sitä fyysistä kotia olekkaan. Ehkä koti kuitenkin syntyy perheestä. Siitä, että saadaan olla yhdessä. Olipa se ympäristö millainen tahansa.


Tämä on meidän arkipöytä. Keittiö on niin pieni, ja kulmikas, ettei sinne mahtunut oma ruokapöytämme mitenkään päin. Äiti ja isä sitten lainasivat tällaisen pienen käyttämättä jääneen nelituolisen kokonaisuuden. Ikinä en olisi tällaista kotiini ottanut! Mutta on sen ääressä jo monet aamupalat nautittu. Tuo lamppu on oikeasti joululamppuni, johon kuuluu tähtivarjostin. Nyt laitoin siihen väliaikaisesti tuollaisen perinteisen. Saatiin pieni valopilkku keittiöön. Muuten kun siellä onkin sitten vain loisteputket. Katossakin!!! (Huokaa syvään...)

Kellokin on vinossa. Se ruuvi nyt vain oli porattu siihen kohtaan. Uusia reikiä ei olla näihin kiviseiniin porattu, kun toivo elää, että tilat saisivat mahdollisimman pian meidän jälkeen ihan muuta käyttöä. Uusia asukkaita tähän ei enää tule. Olemme siis viimeiset. Toivottavasti enää hetken aikaa...


Vea on tyytyväinen kotiinsa. Onhan keittiön oven karmissa ihan oma hyppykiikku! Aura vartioi leikkihetkeä.


Isoveikka laittoi oman perhosen hyppykiikun korkeudelle, että sisko voi sitä hyppiessään katsella. Olen punninnut vaihtoehtoa alkaisinko maalaamaan nämä ovenkarmit valkoisiksi. Se toisi hieman valoisuutta ja oman näköistä ilmettä asuntoon, mutta takaraivossa kuitenkin toive, ehkä me jo ensi viikolla päästään täältä omaan kotiin...


Aamukahvilla

Se mun aamukahvi,
se on tuolla.


Vaikka sen pitäsi olla tuolla.


Ne oli viimeset porot...
Joita ahneuksissani jatkoin cappucinojauheella.
Ei vissiin sopinu.

Ja kahvileipäki olisi ollu tuoretta.


Vissiin vaan mulle voi käydä näin...


Arvontakeittoa aamupalaksi

Jännittävät asiat on hyvä hoitaa pois alta heti aamulla.
Niinpä aamupalan ohessa meillä keiteltiin toistakin soppaa.

Parhaista raaka-aineista.



Suurella tunteella.




Ja toinen, lupaamani ylläri



Syksyinen tiskirätti.

Sydämelliset onnittelut voittajille!!!

Ja kiitokset kaikille teille ihquille osallistumisesta!!!