Olen täällä lueskellut pitkään ja hartaasti kommenttejanne edelliseen kirjoitukseen. Imenyt voimaa kauniista sanoistanne ja myötäelänyt myös teidän joidenkin omia taakkoja, joista avauduitte, tai olette aikaisemmin avautuneet! Kiitos teille kaikille kommentin jättäneille ja voimia myös omaan elämäänne!
Masennus on siitä merkillinen aihe, että toisaalta siitä puhutaan joka paikassa, ja sitten toisaalta kuitenkin liian harvoin. Minulla se ei koskaan ole ollut salaisuus tai häpeän aihe, vaan suhtaudun siihen kuin mihin tahansa sairauteen. Minä en masennustani valinnut, se vain tuli. Olen aina ollut puhelias, iloinen, ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen ihminen, ja minun olisi kai viimeiseksi kuvitellut masentuvan. Toisin kuitenkin kävi, enkä osaa selittää miksi. Enkä usko että tarvitseekaan.
En myöskään voi sanoa olevani millään tavalla ylpeä läpi käymistäni asioista, tyyliin "kyllä nyt olen sitten niin ihmisenä kasvanut" ja "nyt ymmärrän elämää..." jne. Jos olisin saanut, tai saisin valita, mielummin olisin valinnut terveyden. En silti voi kieltää, etteikö tuosta jotain hyötyäkin olisi ollut. En ehkä itse juurikaan jalostunut (hehheh) mutta olen saanut olla muutamalle saman asian kanssa painivalle vakuuttamassa, että valo voittaa, ja elämä kuitenkin kantaa, vaikka juuri sillä hetkellä ei itse näkisikään mitään toivoa. Riittää, että joku toinen näkee. Jaksaa vakuuttaa ja seistä rinnalla, vaikkei masennuksen kanssa taisteleva sillä hetkellä tuohon toivoon uskokkaan.
Masennus jättää jälkensä, mutta siitä voi toipua! Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa. Itselleni rakkaaksi lausahdukseksi on noussut:
Valo on valoa vain pimeyttä vasten.
Niin osuvasti sanottu!
Tänään me on nautittu valosta (pimeästä kuvasta huolimatta) rakkaassa Joensuussa rakkaiden ystävien seurassa!
Ihanata!!!
Huomenna suuntana Utran ranta...toinen koti :D
ps. Luen mielelläni kommenttinne ja boksissa vastaankin, mutta muuten tämä masennusosuus loppuu nyt tähän, koska elämä on kaikkea kaunista ja valoa täynnä!
<3 Viivu