TASAN vuosi sitten tämä möhömaha lähti osastolle käynnisteltäväksi. Mielessä myllersi ja olin yhtä helpottunut kuin kauhuissani. Minä näet pelkään synnytystä yli kaiken! Käynnistyskin aloitettiin siksi, että homma saataisiin kerrankin hoidettua mahdollisimman hallitusti. Minun ainoa tavoitteeni oli selvitä hengissä. Pikku prinsessamme näki sitten lopulta päivänvalon 18.3. joten voi olla, että jonkinmoista vuodatusta ja fiilistelyä joudutte vielä parin päivän kuluttua kuulemaan.
Nyt tuosta kaikesta on kulunut sitten jo vuosi. Ei voi muuta kuin miettiä mihin aika katoaa... Minne ne pienet, taikinavauvat oikein katoavat? Ja miksi taas sitten toisaalta mahanahka on ikuista...
Aamupäivän olen ihastellut reipasta yksivuotiasta, joka ojentaa kätensä ja leväyttää valloittavan hymyn kun näkee äidin tulevan kohti. Voiko suurempaa rakkautta olla! Ostin Joensuun reissulta tällaisen perinnemekon, kun sattui olemaan alennuksessa. Pikkuisen reilu vielä, mutta eiköhän tuo sankarikin ole kasvamaan päin.
Ai niin ja hei, se ARVONTA tuolla alempana... Käykäähän osallistumassa!
