Rakas

Tänään juhlittiin meidän "vauvan" 8-vuotissynttäreitä seurakunnan kerhohuoneessa.
En ole vieläkään tottunut ajatukseen, ettei tämä meidän
"viimeinen vauva" ollutkaan se viimeinen...

Äidin rakas!

Juhlat olivat täsmälleen sankarin näköiset.
Ei kakkua,
ei mitään ylimääräistä.
Paljon karkkia, sipsiä ja tekemistä.

Ja Superman -astiat (grrrr...)

Sankari sai valita kaiken koristeita myöten.

Yhden kukan sain ujutettua juhlapöytään.

Sisko sai olla kunniavieraana.
Melkein puhkesin vetistelemään, niin hellästi velipoika siskon
kunniapaikalle kiikutti. Katsokaa nyt ylpeän veljen NIIN rakastavaa ilmettä!!!

"Sinä olet Vea minun maailman tärkein tyttö!"

Ihanaa, kun on näin ihana isoveli!!!

:)Viivu

Äiti on ny vähän väsyny...

Tänään olen keksinyt 101 tapaa viihdyttää väsynyttä ja kärttyistä vauvaa.

Veivannut, vatkannut, ryöminyt, köllinyt, hypyyttänyt, heijjannut, laulanut ja tehnyt jos jonkinlaisia temppuja saaden todeta lopuksi, että äidit ovat maailman tylsintä seuraa! Perheen miesväki on ollut koko viikonlopun reissussa ja prinsessa kaipailee selvästi veljisten viihdytyspartiota.

Kun vihdoin sain toukan unille, istahdin hermorauniona tekemään jotain tarpeeksi aivotonta. Tällä kertaa leikkelin valmiiksi sydämiä jääkaappimagneetteihin, joihin tilasin viime viikolla IHANIA pitsejä ja nauhoja Ihan Pienestä Putiikista. Tuskin maltan odottaa, että pääsen ompelemaan! Toivottavasti paketti tulee piakkoin perille.

:)Viivu

Mehtäläiset

Ylpeä emo lähetteli poikasiansa metsälle isojen miesten matkaan.
Pojat polleina pakkasivat rinkkojaan, kunnes nuorempi huudahtaa:

- Hei mis mun sontsa?

Isä valistamaan:

- Eihän metsälle sontsaa sentään!

Johon isoveli vastaa:

- No kyllä mä ainakin pakkasin...

Rentoa viikonloppua sontsalla tai ilman!

Vanhassa vara parempi

Vanhan kodin ikävää...

Tyhjyys

(Edes kuva ei ole omani...)

Asuntorintamalla on näin tyhjää.
Ei toivoa,
ei mahdollisuuksia,
ei tarjontaa...

Huomaan, etten edes jaksa ajatella asiaa kovin aktiivisesti.
Rutiininomaisesti selaan nettitarjonnan päivittäin,
joskus käydään jotain katsomassa,
mutta valmiiksi jo on aika varma olo,
ettei se ole se oikea.

Pahin painajaiseni asunnon suhteen on se,
ettei meillä vielä joulunakaan ole omaa kotia.
Rakastan joulua,
enkä edes halua ajatella joutuvani viettämään sen tässä loukussa.

En halua ajatella koko asiaa.
Haluan unohtaa...
Uskoa vain, että ihmeitä tapahtuu,
vaikken enää jaksa edes toivoa.

Surullista!

:)Viivu