Räkäpäivää

Kiitos kaikille onnitteluista!!! En ole jokaiselle jaksanut henkilökohtaisesti kirjoitella, koska täällä vain edelleen sairastetaan! Olen silti käynyt aina kommenttinne lukemassa, ja ne on kyllä piristäneet tämän räkätaudin keskellä. Olo ei meinaa helpottua millään. Joka ilta toivon, että ehkä huomenna on jo helpompi päivä, mutta sitä päivää ei ole vielä tullut. Jospa taas huomenna?

Mulla on ihan käsittämättömän huono tapa kylvää nenäliinoja ympäriinsä. Niistän kerran pari, ja jätän pöydille lojumaan. Kun sitten seuraavan kerran (noin puolen minuutin päästä) tarvitsen paperia, joudun ottamaan uuden, koska se esellinen onkin jo jossain lojumassa. Plussaa tässä tavassa sairastaa on se, että joku räkäliinoista on yleensä aina käden ulottuvilla. Miinuksena tuskastuneet kanssaeläjät... Positiivista on myös, että suht helposti ja pienellä vaivalla saa sairastelun jälkeen siistin oloista, kun keräilee vain suurimmat paperikasat roskikseen. Heti näyttää paremmalta kun silmä on viikon aikana tottunut epämääräisiin paperipinoihin siellä täällä!

Mukavaa viikkoa teille, ja kärsivällisyyttä sairastamiseen mulle!

Leipuri Laiskimus

Olen ollut tässä kämpässä oikea leipuri Laiskimus. Toki haluaisin olla se pullantuoksuinen äiti joka pyöräyttää  niin piirakan kuin tortunkin kädenkäänteessä, mutta tämä keittiö ei todellakaan tue leipomista. Kyllä, uskon todellakin, että se johtuu keittiöstä...ei minusta... (voisikohan keittiötä syyttää muistakin tekemättömistä asioista???) Ainakin muistelen, että olin ennen innokkaampi leipomaan. Myös lasten kommentit tukevat sitä:

"Äiti, miks sä et enää leivo?"

Enää??? Olen siis leiponut? Pakko kai sen on vielä olla jossain syvällä selkäytimessä...

Niinpä päätän, että enhän minä voisi antaa ainoan tyttäreni viimeisten yksivuotissynttäreiden valua ohi edes yrittämättä parastani. Nuhaa, kurkkukipua, väsymystä ja hyvä on, myönnetään, pientä pahaa tuultakin uhmaten päätän järjestää syntymäpäivät tähän pieneen ja ahtaaseen loukkuun. Leivon koko päivän. Aamupäivän aikana vedän uunista ulos

*18 muffinssia

*2 kääretorttua

*50 nakkikääröä ja

*tonnikalapiirakan

Olen niin innoissani, etten edes muista millaisessa ympäristössä työskentelen. Tämän täytyy olla sitä taikinaterapiaa!!!

Sankari odottelee herkkuja kieli pitkällä.

Herkkupeppu ja herkut

 Täytyy kokeilla onko se tuore.

 Yhteistyössä on voimaa!

Kiitos kaikille ihanille vieraille ja lepposaa lepopäivää huomiselle!

(Nuo muffinssit on muuten Mallan blogista bongattu.

Ihanan näkösiä ja hyviä ja helppojakin vielä!)

 

Yövuoro

Niinhän siinä taas kävi ettei uni tullut vaikka lupasi. Tilanne on käynyt jopa niinkin epätoivoiseksi, että yritin katsella Yle Areenasta Poliisi-TV :n uusimman jakson. Edellisestä lienee vierähtänytkin jo kymmenen vuotta, enkä ihmettele miksi. Ensimmäinen blogi, johon alkuaikoinani blogistaniassa rakastuin oli ruotsalainen. Hannas-form. Kaunein ja inspiroivin blogi ikinä! Sen jälkeen olen vieraillut lukuisissa ruotsalaisissa blogeissa ja vaikken ymmärrä juuri mitään niiden sanankäänteistä, olen kuitenkin ihastunut niiden kauniiseen kuvamaailmaan.

Tämä "wannabe bättre folk" teki ilmeisesti tepposensa, kun yrityksistä huolimatta en saanut edes Poliisi-TV :tä näkymään. (Mikä takaisku!) Ruutuun paukahti vain kerta toisensa jälkeen teksti:

TALLENTEEN KATSELUOIKEUS RAJATTU

Kyseisen tallenteen voit avata vain suomessa.

Eipä se aina satu tuo oleskelumaa kohdilleen ;) Olo on kuitenkin ihmeen kotoisa.

Postimieskin osasi ihan oikeaan osoitteeseen. Olin perinteisessä päivän asussani, kalsareissa, kun ovikello soi ja oven takana odotteli kukkalähetti. 

Toi prinsessalle syntymäpäiväruusun Kotkan serkkupojilta. 

IHANA AJATUS <3

Ruusu on yhtä tuore ja hento kuin päivänsankari.

Ja minusta tuossa tyvessä on ihan selvästi sydän.

Leppoisaa perjantaipäivää SINULLE!

Oma tyttö onneni

Viime yönä se sitten tapahtui: meillä ei enää ole virallisesti vauvaa! Vuosi sitten noin kahden tunnin köllöttelyn (kyllä, luit oikein) jälkeen syliini laskettiin maailman täydellisin tyttö. Vielä vähän ennen kahtatoista yöllä olin lähettämässä Assea kotiin nukkumaan, kunnes kahdeltatoista supistukset alkoivat oikeasti RÄJÄHDYSMÄISESTI!  Koko oleminen oli yhtä suurta supistusta. Ei minkään valtakunnan välejä! Kirjaimellisesti konttasin ja syöksyilin seiniä pitkin osastolta synnytyssaliin. Elämäni pisin selviytymismatka! Ystävällinen anestesialääkäri odotti jo minua suunnitellusti spinaalipiikkinsä kanssa, ja sen jälkeen sitten vain köllöteltiin.

 Ensimmäistä kertaa äidin sylissä. Ikää 2 min.

Siitä lähtien synnytys oli käytännössä täysin kivuton. Siunattu spinaali! Tunnin päästä sainkin jo ponnistaa ja 3min kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen minulla oli tytär! Lääkärin ja kätilön ennakkosuunnitelmien ansiosta synnytys oli niin helppo kuin se ylipäätään olla voi. Aikaisempien traumaattisten kokemusten jälkeen tämä tuntui ihan käsittämättömältä.

 Syömäharjoituksia ensimmäisen vuorokauden aikana.

Siitä alkoi Vean matka.

Kotona äidin tekemän peiton alla ikää 3 vrk.

Ikää hurjat 1 viikkoa.

1 kk

2 kk

Ja tähän on tultu: Meillä asustaa reipas yksivuotias, joka nauraa, laulaa, tanssii, hoitaa nukkeja ja tekee mitä milloinkin mieleen juolahtaa. Kahden poikalapsen jälkeen äitinä olen sitä mieltä, ettei tytön mieleen juolahda lähellekkään niin paljon kuin poikien. Ainakaan se ei näy yhtä voimakkaasti ulkoisina merkkeinä, kuten pitkin kylppäriä levinneinä pesuaineina ja mustina kuhmuina otsassa. Tai sitten olen vain yksinkertaisesti kaikkien näiden vuosien aikana oppinut sulkemaan ovet perässäni ja kopin ottamisen jalon taidon. Tiedä häntä.

Synttärikuvia saatte vasta viikonloppuna, koska loppu viikko meillä keskitytään köhimiseen, räkimiseen ja kiukutteluun. Perinteinen juhlapäivä ;)

 

Fiilistelyä

TASAN vuosi sitten tämä möhömaha lähti osastolle käynnisteltäväksi. Mielessä myllersi ja olin yhtä helpottunut kuin kauhuissani. Minä näet pelkään synnytystä yli kaiken! Käynnistyskin aloitettiin siksi, että homma saataisiin kerrankin hoidettua mahdollisimman hallitusti. Minun ainoa tavoitteeni oli selvitä hengissä. Pikku prinsessamme näki sitten lopulta päivänvalon 18.3. joten voi olla, että jonkinmoista vuodatusta ja fiilistelyä joudutte vielä parin päivän kuluttua kuulemaan.

Nyt tuosta kaikesta on kulunut sitten jo vuosi. Ei voi muuta kuin miettiä mihin aika katoaa... Minne ne pienet, taikinavauvat oikein katoavat? Ja miksi taas sitten toisaalta mahanahka on ikuista...

Aamupäivän olen ihastellut reipasta yksivuotiasta, joka ojentaa kätensä ja leväyttää valloittavan hymyn kun näkee äidin tulevan kohti. Voiko suurempaa rakkautta olla! Ostin Joensuun reissulta tällaisen perinnemekon, kun sattui olemaan alennuksessa. Pikkuisen reilu vielä, mutta eiköhän tuo sankarikin ole kasvamaan päin.

Ai niin ja hei, se ARVONTA tuolla alempana... Käykäähän osallistumassa!