Valo on valoa vain pimeyttä vasten

Olen täällä lueskellut pitkään ja hartaasti kommenttejanne edelliseen kirjoitukseen. Imenyt voimaa kauniista sanoistanne ja myötäelänyt myös teidän joidenkin omia taakkoja, joista avauduitte, tai olette aikaisemmin avautuneet! Kiitos teille kaikille kommentin jättäneille ja voimia myös omaan elämäänne!

Masennus on siitä merkillinen aihe, että toisaalta siitä puhutaan joka paikassa, ja sitten toisaalta kuitenkin liian harvoin. Minulla se ei koskaan ole ollut salaisuus tai häpeän aihe, vaan suhtaudun siihen kuin mihin tahansa sairauteen. Minä en masennustani valinnut, se vain tuli. Olen aina ollut puhelias, iloinen, ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen ihminen, ja minun olisi kai viimeiseksi kuvitellut masentuvan. Toisin kuitenkin kävi, enkä osaa selittää miksi. Enkä usko että tarvitseekaan.

En myöskään voi sanoa olevani millään tavalla ylpeä läpi käymistäni asioista, tyyliin "kyllä nyt olen sitten niin ihmisenä kasvanut" ja "nyt ymmärrän elämää..." jne. Jos olisin saanut, tai saisin valita, mielummin olisin valinnut terveyden. En silti voi kieltää, etteikö tuosta jotain hyötyäkin olisi ollut. En ehkä itse juurikaan jalostunut (hehheh) mutta olen saanut olla muutamalle saman asian kanssa painivalle  vakuuttamassa, että valo voittaa, ja elämä kuitenkin kantaa, vaikka juuri sillä hetkellä ei itse näkisikään mitään toivoa. Riittää, että joku toinen näkee. Jaksaa vakuuttaa ja seistä rinnalla, vaikkei masennuksen kanssa taisteleva sillä hetkellä tuohon toivoon uskokkaan.

Masennus jättää jälkensä, mutta siitä voi toipua! Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa. Itselleni rakkaaksi lausahdukseksi on noussut:

Valo on valoa vain pimeyttä vasten.

Niin osuvasti sanottu!

Tänään me on nautittu valosta (pimeästä kuvasta huolimatta) rakkaassa Joensuussa rakkaiden ystävien seurassa!

Ihanata!!!

Huomenna suuntana Utran ranta...toinen koti :D

ps. Luen mielelläni kommenttinne ja boksissa vastaankin, mutta muuten tämä masennusosuus loppuu nyt tähän, koska elämä on kaikkea kaunista ja valoa täynnä!

<3 Viivu

Pienen tytön tarina

Sisustusrintamalla on hiljaista, koska täällä valmistaudutaan kesälomareissuun, joten ajattelin kertoa teille tarinan siitä, kuinka tästä meidän pienestä rakkaasta tytöstämme tuli Vea.

Olen aina tiennyt, että haluaisin äidiksi. Toiveissa oli viisi lasta. Neljä poikaa ja tyttö. Toisen pojan jälkeen  22-vuotiaana kuitenkin sairastuin yllättäen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Koko maailma romahti. Elämä oli sekunneista selviämistä. Pahin vaihe kesti muutaman kuukauden. En syönyt, puhunut, tai ottanut kontaktia mihinkään, en edes vauvaan. Odotin vain, että kuolen. Toipumiseen meni vuosia.

Tuon elämänjakson jälkeen en edes uskaltanut ajatella uutta raskautta. Oli sanomattakin selvää, että meidän lapset olivat siinä. Kokoajan kuitenkin haaveilin vielä yhdestä vauvasta, pienestä tytöstä. Koin valtavaa surua siitä, etten enää koskaan voisi saada lasta. Jostain syystä päätin kuitenkin vastoin kaikkea järkeä alkaa rukoilemaan meille tyttöä. Rukous on minulle osa elämää, arkipäivää. Turva kaikissa pienissä ja isommissakin asioissa. Melko pian sain varmuuden, että me vielä joskus saamme lapsen, tytön. Aloin miettiä miten se mahtaisi tapahtua, koska synnyttää en enää aikonut. Oikeastaan odotin, että meille avautuisi mahdollisuus adoptioon tai jotain vastaavaa. Tiesin kuitenkin sisimmässäni, että meille on tulossa vielä pieni tyttö, vaikka kaikki jäjen päätelmät puhuivat sitä vastaan.

En koskaan olisi itse uskaltanut tehdä päätöstä raskauden yrittämisestä. Niinpä asiat järjestyivät minusta riippumattomalla tavalla, ja eräänä päivänä tajusin olevani raskaana. Olin aivan järkyttynyt aluksi. Itkin ja pelkäsin ensimmäisen vuorokauden. Pian sain kuitenkin rauhan asiassa. Meillehän oli luvattu tyttö. Jos sen piti tulla maailmaan minun kauttani, niin lahjan antaja varmasti pitäisi huolen myös siitä, että kaikki menisi tällä kertaa hyvin. 

Vea mahan kätköissä raskausviikolla 24.

Mietin kuumeisesti nimeä uudelle tulokkaalle. Pojan nimi olisi ollut valmiina, mutta tiesin tarvitsevani tytön nimen. Tuntui, että jokainen tyttö oli joskus ollut oppilaani... Ei siis tulisi kuuloonkaan. Yksi päivä sitten selasin netistä nimien merkityksiä englanninkielisiltä sivuilta, ja törmäsin nimeen joka tarkoitti nähty. Siinä se oli! Meidän etukäteen nähty pieni tyttömme, Vea! Ettäs sattuikin vielä sopivasti V-sarjaan. 

Vea 12 vrk

Synnytys ja sen jälkeinen aika ovat menneet ihan uskomattoman hienosti! Voisi sanoa, että tämä lapsi on ollut minulle itselleni korjaava kokemus, jonka tarpeessa olen todella ollut! Ylimääräinen, ekstrabonus lahja, jota en koskaan uskonut saavani.

Tänään tämä neiti harjoittelee kävelemistä, ja on ISO ilo koko perheelle!

Niin...ja vasta nyt ehdin vastata noihin teidän kivoihin joulukommentteihin :)
Kiitos kaikille kommentin jättäneille :)

Koruja

Miehet ja Vea lähtivät päiväksi mummoilemaan, ja minä kävin ihan yksiksen ihastelemassa ensimmäistä kertaa erään uuden ystäväni hirsistä kasattua tunnelmallista kotia. Kati on nuori Kajaanilainen nainen, joka tekee käsillään kaikenlaista kaunista, pääasiassa koruja. Olin ihan pyörällä päästäni kaikista ihanuuksista! Tarkoituskan ei ollut tehdä kauppaa, mutta kuinkas ollakkaan mukaan tällä kertaa tarttuivat nämä, kivat puiset korvanapit hopeisella taustalla.

Sekä roskiksen avaimeen uusi perä. Vanha punainen, muovinen , jonka entinen asukas jätti jälkeensä ei oikein miellyttänyt silmää ja roskisten avaimen on hyvä olla helposti saatavilla, mieluiten vaikka oven vieressä roikkumassa, että pojatkin voivat ulkon juostessaan roskia roudata. Tämä avainnauha oli ihan täydellinen!

 

Tykästyin kamalasti mustiin lasihelmiin ja metallinappeihin.

Samointein ilmoittauduin jo itsekin syksyksi korukurssille. 

Olisipa aika ihana päästä kokeilemaan tätäkin puolta!

Muutamassa blogissa käynkin aina ihastelemassa itse tehtyjä koruja, mutten vielä koskaan ole itse uskaltanut kokeilla. Suosikkeja tällä hetkellä ovat Marjan ja Rillan korut. Käykäähän kurkkimassa!

Ja tervemenoa tutustumaan myös Katin nettipuotiin Nettihelmeen!

Tää lähtis nyt maalle hakemaan pesueen kotiin.

See you!

Valoa hämärässä

Suomen kesä on aina niin yllätyksiä täynnä! Eilen nautittiin helteestä ja tänään on vedetty villasukkia jalkaan. Sateisen ja kolean sään siivittämänä innostuin laittamaan vähän kynttilöitä ympäriinsä, kun meillä ei sitä takkatultakaan ole. 

  Kohtahan se on taas jo joulu, kun juhannuksesta on yli selvitty. 

Sitä odotellessa...

Joko te odotatte, vai olenko ainoa jolla on jo ihan selvät sävelet?

Voitto kotiin ja tähtitapettia

No nyt se sitten on virallistettu. Vea voitti valokuvakilpailun, ja siitä ISO KIITOS kuuluu teille!!! En vielä eilen uskaltanut hehkuttaa, koska tiesin monen äänestäneen useita kertoja... Aikaisemmin jo mainitsinkin tuolla teksteissä, että se tuntui hiukkasen epäreilulta... Onneksi kisan järjestäjä kuitenkin oli sen verran fiksu, että lopulliseen tulokseen laskettiin vain yksi ääni kustakin osoitteesta.

Noiden äänien perusteella me päästään Helsinkiin kuvausmatkalle! Kivaa!!! Kuvauspaikkana on siis Linnanmäki. Teen matkasta sitten erikseen postauksen, sen lupaan. 

Remppa ei juurikaan edisty... Jokunen vuota on saatu Viljamin huoneeseen.

Tuo valopallukka keskellä ei ole seinässä, vaan vain kuvassa. Onneksi! Viljamin huonetta tapetoidessa koin pienen takaiskun. Jouduin nimittäin melko pian toteamaan, etten varmaan sittenkään voi ottaa keittiöön alunperin suunniteltua pallotapettia. Mulla nimittäin on tosi paha migreeni, eivätkä mun silmät yksinkertaisesti kestä tällaista pienikuvioista seinää kovin pitkään. Olo on kuin merisairaalla. Ei hyvä!

Vähän harmittaa...

Mutta siitäkin huolimatta, iloista perjantaita meille kaikille!