Huh hellettä!

 Kesä sweet kesä!

Helle hellii meitä nyt ihan urakalla ja kuumempaa on luvassa... Blogailuaika taitaa meillä kaikilla olla minimissä kun päivät täyttyvät ulkoilulla ja yhdessäololla, ihanaa! Silti näytätte tänne kesäkiireiltänne välillä ehtivän, ja se on huippua se! Muutama uusi lukijakin on hypännyt kelkkaan mukaan, kiitos teille ja tervetuloa!

Tähän kohtaan piti tehdä kesäinen tunnelmakuvapostaus meidän takapihan kypsyneistä metsämansikoista, mutta arvaattehan miten käy, kun neljä keskenkasvuista poikaa kuulee lauseen "mansikat ovat kypsyneet". Olisi pitänyt olla puskassa kamera valmiiksi viritettynä jos sille aterialle meinasi salamansa kanssa ehtiä. Puskassa kävi sellainen iloinen kuhina, ja kuviin olisi tullut lähinnä pyllöttäviä takapuolia, että päätin jättää mansikat toiseen kertaan. Ihan tiedoksi vain, ne ovat siis nyt kypsyneet... Niitä OIKEITA, ISOJA mollukita odotellaan vielä...

Tiedättekö mikä on paras keino kestää helteet? Muistuttaa itseään heikon hetken tullen, että koko kesä olisi voinut olla myös kylmä ja sateinen. Tuo ajatus saa ainakin minun kielenkantani tiukasti aisoihin valituksen tullen ja tyytyväisenä pyyhkäisen enimmät hiet hameen helmaan ja nautin tästä kuumuudesta ja jopa sen aiheuttamasta päänsärystä. Onneksi Burana on keksitty!

Äidin pienimmällä mollukalla on kuvassa päällään liian iso Marimekon mekko, joka ostettiin Joensuusta alennusmyynneistä. Taustalla ISO kolmesydänkynttilä, jossa niinikään tuoksuna Mansikkamaa.  Kun mansikat on syöty, leijailee tuoksu puutarhassa vielä pitkälle yöhön.

Kotimatka mielessä, ilmastointi pielessä

Voi voi kun tuolla masennuspostauksissa olis niin paljon ihania kommentteja joihin haluaisin ihan ajan kanssa vastailla, mutta kun tämä lomailu on niin kiireistä aikaa... Nytkin mun illallisseura lähti ostamaan ruokatarvikkeita ja leffaa illaks, joten mulla on vain hetki aikaa tähän koneelle istahtaa. Yritän paneutua noihin kommentteihin vielä myöhemmin jos sitten kotona taas ehtisin.

Tänään me on naisvoimin shopattu sen, mitä 30 asteen helteessä on pystytty. Välillä kieltämättä tuntu, että kuolema tulee ennen kun kaikki on saatu autoon ja aika moni kauppa jäi ihan suosiolla käymättä. Ja mihin autoon niitä tavaroita sitten lastattiin?

Asse otti meidän (mun) Hondan jolla yleensä ajelen, Lapin reissulleen, ja hommasi meille korvaavan pelin lainaksi, että päästään Joensuusta Kajaaniin  huomenna. Tällanen tuli:

Skoda.

Me ei olla vielä väleissä.

Ihan kiva, paitsi jos on tottunut isoon farmariin ilmastoinnilla ja automaattivaihteilla. Tässä pelissä sisällä on lämmintä noin 60 astetta varjossa ja auto pitää ihan hirveää ääntä. Tuntuma on sellanen tiedättehän, traktorimainen. Mulla menee viis minuuttia näiden lasten ja ostosten kanssa, että saan ensiksikin kaikki ovet yksitellen auki. Hehkuttaa ei onneksi tarvitse, koska kone käy niin kuumana, että se suorastaan hohkaa jo ennen käynnistystä. Omistaja huikkasi vielä viimehetken vinkiksi lähtiessään, että "Tällä ei sit kannata ohitella". Että hyvää kotimatkaa meille huomenna!

Onneks pojat ei vielä tiedä...ne repii pelihousunsa.

Noh, me pysähdytään huomenna tunnin välein kuivaamaan hikeä ja haukkaamaan happea. Sitäpaitsi laulaen matka kuluu mukavasti kun radiohan tässä ei siis toimi. Jos näätte Hikisen Skodan ja vielä hikisemmät matkalaiset huomenna illansuussa jossain reitillä Joensuu-Kajaani, niin töötätkää että pysytään hereillä.

Loppuun vielä kuva mun tän päiväisestä hellemekosta.

Huomenna vois vaikka kuuden jälkeen olla hetken viileetä...

Viivu

Onks pakko uida jos ei taho?

Meidän neiti on tullu äitiinsä.

Rantaviivaa lähestyttäessä se suorastaan kiipesi näkymätöntä köyttä pitkin karkuun...

Maakrapuja ollaan molemmat.

Millonkohan kävin viimeksi itse uimassa luonnon vesissä?

Muisti ei riitä sinne asti.

Mielummin keskitytään vain lihan grillaamiseen vesirajassa.

<3 Viivu

Valo on valoa vain pimeyttä vasten

Olen täällä lueskellut pitkään ja hartaasti kommenttejanne edelliseen kirjoitukseen. Imenyt voimaa kauniista sanoistanne ja myötäelänyt myös teidän joidenkin omia taakkoja, joista avauduitte, tai olette aikaisemmin avautuneet! Kiitos teille kaikille kommentin jättäneille ja voimia myös omaan elämäänne!

Masennus on siitä merkillinen aihe, että toisaalta siitä puhutaan joka paikassa, ja sitten toisaalta kuitenkin liian harvoin. Minulla se ei koskaan ole ollut salaisuus tai häpeän aihe, vaan suhtaudun siihen kuin mihin tahansa sairauteen. Minä en masennustani valinnut, se vain tuli. Olen aina ollut puhelias, iloinen, ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen ihminen, ja minun olisi kai viimeiseksi kuvitellut masentuvan. Toisin kuitenkin kävi, enkä osaa selittää miksi. Enkä usko että tarvitseekaan.

En myöskään voi sanoa olevani millään tavalla ylpeä läpi käymistäni asioista, tyyliin "kyllä nyt olen sitten niin ihmisenä kasvanut" ja "nyt ymmärrän elämää..." jne. Jos olisin saanut, tai saisin valita, mielummin olisin valinnut terveyden. En silti voi kieltää, etteikö tuosta jotain hyötyäkin olisi ollut. En ehkä itse juurikaan jalostunut (hehheh) mutta olen saanut olla muutamalle saman asian kanssa painivalle  vakuuttamassa, että valo voittaa, ja elämä kuitenkin kantaa, vaikka juuri sillä hetkellä ei itse näkisikään mitään toivoa. Riittää, että joku toinen näkee. Jaksaa vakuuttaa ja seistä rinnalla, vaikkei masennuksen kanssa taisteleva sillä hetkellä tuohon toivoon uskokkaan.

Masennus jättää jälkensä, mutta siitä voi toipua! Niin kauan kuin on elämää, niin kauan on toivoa. Itselleni rakkaaksi lausahdukseksi on noussut:

Valo on valoa vain pimeyttä vasten.

Niin osuvasti sanottu!

Tänään me on nautittu valosta (pimeästä kuvasta huolimatta) rakkaassa Joensuussa rakkaiden ystävien seurassa!

Ihanata!!!

Huomenna suuntana Utran ranta...toinen koti :D

ps. Luen mielelläni kommenttinne ja boksissa vastaankin, mutta muuten tämä masennusosuus loppuu nyt tähän, koska elämä on kaikkea kaunista ja valoa täynnä!

<3 Viivu

Pienen tytön tarina

Sisustusrintamalla on hiljaista, koska täällä valmistaudutaan kesälomareissuun, joten ajattelin kertoa teille tarinan siitä, kuinka tästä meidän pienestä rakkaasta tytöstämme tuli Vea.

Olen aina tiennyt, että haluaisin äidiksi. Toiveissa oli viisi lasta. Neljä poikaa ja tyttö. Toisen pojan jälkeen  22-vuotiaana kuitenkin sairastuin yllättäen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Koko maailma romahti. Elämä oli sekunneista selviämistä. Pahin vaihe kesti muutaman kuukauden. En syönyt, puhunut, tai ottanut kontaktia mihinkään, en edes vauvaan. Odotin vain, että kuolen. Toipumiseen meni vuosia.

Tuon elämänjakson jälkeen en edes uskaltanut ajatella uutta raskautta. Oli sanomattakin selvää, että meidän lapset olivat siinä. Kokoajan kuitenkin haaveilin vielä yhdestä vauvasta, pienestä tytöstä. Koin valtavaa surua siitä, etten enää koskaan voisi saada lasta. Jostain syystä päätin kuitenkin vastoin kaikkea järkeä alkaa rukoilemaan meille tyttöä. Rukous on minulle osa elämää, arkipäivää. Turva kaikissa pienissä ja isommissakin asioissa. Melko pian sain varmuuden, että me vielä joskus saamme lapsen, tytön. Aloin miettiä miten se mahtaisi tapahtua, koska synnyttää en enää aikonut. Oikeastaan odotin, että meille avautuisi mahdollisuus adoptioon tai jotain vastaavaa. Tiesin kuitenkin sisimmässäni, että meille on tulossa vielä pieni tyttö, vaikka kaikki jäjen päätelmät puhuivat sitä vastaan.

En koskaan olisi itse uskaltanut tehdä päätöstä raskauden yrittämisestä. Niinpä asiat järjestyivät minusta riippumattomalla tavalla, ja eräänä päivänä tajusin olevani raskaana. Olin aivan järkyttynyt aluksi. Itkin ja pelkäsin ensimmäisen vuorokauden. Pian sain kuitenkin rauhan asiassa. Meillehän oli luvattu tyttö. Jos sen piti tulla maailmaan minun kauttani, niin lahjan antaja varmasti pitäisi huolen myös siitä, että kaikki menisi tällä kertaa hyvin. 

Vea mahan kätköissä raskausviikolla 24.

Mietin kuumeisesti nimeä uudelle tulokkaalle. Pojan nimi olisi ollut valmiina, mutta tiesin tarvitsevani tytön nimen. Tuntui, että jokainen tyttö oli joskus ollut oppilaani... Ei siis tulisi kuuloonkaan. Yksi päivä sitten selasin netistä nimien merkityksiä englanninkielisiltä sivuilta, ja törmäsin nimeen joka tarkoitti nähty. Siinä se oli! Meidän etukäteen nähty pieni tyttömme, Vea! Ettäs sattuikin vielä sopivasti V-sarjaan. 

Vea 12 vrk

Synnytys ja sen jälkeinen aika ovat menneet ihan uskomattoman hienosti! Voisi sanoa, että tämä lapsi on ollut minulle itselleni korjaava kokemus, jonka tarpeessa olen todella ollut! Ylimääräinen, ekstrabonus lahja, jota en koskaan uskonut saavani.

Tänään tämä neiti harjoittelee kävelemistä, ja on ISO ilo koko perheelle!

Niin...ja vasta nyt ehdin vastata noihin teidän kivoihin joulukommentteihin :)
Kiitos kaikille kommentin jättäneille :)