Leikkauskuulumisia

Ihan ekaksi kiitos taas kaikille muistamisista!!! Niitä kaikkia voimia joita on toivoteltu on tosiaan tarvittu, ja tarvitaan edelleen, vaikka pahin alkaa toivottavasti olla jo takanapäin.

Ennen kuin menen leikkauskuulumisiin, ihan pikakertaus mistä oikeastaan olikaan kysymys. Moni uusi lukija on kysellyt leikkauksen laatua, joten kerronpas hieman taustaa. Vealla on siis suulakihalkio. Raskausaikana Veaa ultrattiin paljon, koska jostain syystä mulla oli ihan liikaa lapsivettä. Nielemisrakenteita ja suun seutua tutkittiin mutta mitään vikaa ei löydetty (lapsenhan siis kuuluisi niellä lapsivettä vähemmäksi...). Loppuraskaudesta mulle sitten sanottiin, että joskus downin syndrooma saattaa aiheuttaa tällaista runsaslapsivetisyyttä. Arvatkaa vaan olinko hieman huolissani!

Synnytyssalissa heti ensi parkaisun yhteydessä kätilö totesi, että vauvalla oli kookas halkio läpi koko suulaen. Tunteet olivat ristiriitaiset. Aloin tietenkin pelkäämään, että jokin muukin olisi vialla. Onneksi lastenlääkäri tuli heti paikalle tutkimaan uuden tulokkaan, ja totesi tytön muuten terveeksi. Niinpä loppujenlopuksi helpotus oli täydellinen! Meidän tyttärelämme oli VAIN halkio, joka olisi korjattavissa. Hieman (itseasiassa aika paljon) karkealta tuntui, kun meidän pieni prinsessamme syntymän jälkeen kirjattiin epämuodostumarekisteriin... En ollut edes kuullut, että meistä ihmisistä oikeasti pidetään sellaista rekisteriä!

Sillä reissulla nyt sitten ollaan :)

Valitettavasti mulla ei ole vielä sairaalasta kuvia, koska kamera on Assen mukana sairaalassa, ja minä istun hotellilla yksin ja kirjoittelen tätä. Niin, luit aivan oikein.

Vea siis leikattiin eilen. Kaikki ennen leikkausta sujui ihanasti. Meillä oli hyvä yö sairaalan lattialla ja minäkin sain jopa nukuttua! Esilääkitys puri hyvin ja Vea lähti onnellinen hymy huulilla ja silmät päässä pyörien laikkaussaliin ;) Tais olla hyvät aineet :) Me jäimme odottelemaan. Kävin vähän shoppailemassa ja yhden aikaan palasimme sairaalaan odottamaan pikku potilasta saapuvaksi. Odotettiin ja odotettiin, mutta tyttöä ei kuulunut. Mulla alkoi kiertää vatsassa ja olo meni tosi huonoksi. Ensin olin varma, että se johtui vain jännityksestä. Lääkäri kävi välillä kertomassa, että leikkaus oli sujunut hyvin, mutta heräämössä Vealla oli hengitysvaikeuksia. Pienet hengitystiet olivat toimenpiteiden vuoksi turvonneet lähes umpeen ja hengitys oli hankalaa. Niinpä heräämössä olo venyisi, kunnes tyttö jaksaisi itse hengittää.

Muutamassa tunnissa mun oma olo meni niin huonoksi, että minut oli pakko tuoda hotellille. Olin sitten saanut vatsataudin! Kiva! Loppu illan makasin kylppärin lattialla oksennellen ja  *piip*! Vea pääsi lopulta illalla osastolle, ja sain käydä häntä hieman kurkistamassa, mutten koskea. Asse joutui taluttamaan minua, että ylipäätään pysyin pystyssä. Kuume nousi ja olo oli aivan hirveä! Pikkuinen oli sidottu vatsalleen sänkyyn ja näky oli kyllä aika raastava! Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut kuin jättää pieni taitavien hoitajien käsiin ja tulla itse hotellille sairastamaan. Tänä aamuna potilas oli päässyt onneksi siteistään ja päivä näyttää valoisammalta, mutta minä pääsen häntä hoitamaan vasta huomenna. Tauti tuntuu helpottavan, mutta pieni varoaika täytyy jättää, etten tartuta.

Siinäpä kuulumisia lyhykäisyydessään.

Voitte kuvitella, että päällimmäisenä kysymys: miksi?

Miks JUST nyt minä menen saamaan mahataudin!

Ei voi käsittää!