Epikriisi

Heipat PIIIIITKÄSTÄ aikaa!

Juttu ei ole loppunu kesken, enkä meinannut blogaamista lopettaa ensimmäisen kokonaisen vuoden kunniaksi, vaan tälle ennätyspitkälle totaaliselle nettipimennolle on ihan muut syyt. 

1. Esikoinen pelasi sisällä koripalloa sillä seurauksella, että modeemi sai kohtalokkaita vammoja. Seurauksena pelikielto ja täydellinen nettipimento. 

2. Mahatauti vei meidät kuopuksen kanssa sairaalaan enkä siis ehtinyt mykistynyttä tietokonetta edes harmittelemaan ennen tätä päivää. Nyt kuitenkin neiti on saanut nestettä nahkansa alle ja modeemikin saatiin kuntoon viidellä eurolla, joten rauha alkaa olla maassa ja voimme palata taas hetkeksi arkirutiiniin, kunnes hiihtoloma puskee päälle parin yön kuluttua.

Haluatteko kuulla sairaalareissusta? 

Kerron jokatapauksessa. 

Eihän se nimittäin taaskaan mennyt ihan niinkuin olisi pitänyt... (mulla näitä juttuja riittäisi!)

Tyttö (11kk, 7900g) alkoi oksentamaan lauantai aamuna. Sunnuntai-iltana voinnissa tapahtui melkoinen romahdus, kun lapsi alkoi myös ripuloida ja kuume noisi yli 39. Siispä hyntyttä niskaan ja yön selkään nokka kohti ensiapua. Ensiapu oli saanut uudet komeat tilat, mutta yhtään hoitajaa ei näkynyt mailla halmeilla. Puolen tunnin odotuksen jälkeen tulee hoitaja kysymään, eikö lääkäri ole vielä meitä ottanut vastaan. No ei ollut, kun ei ollut kukaan vielä ottanut vastaan edes ilmoittautumistamme. Niinpä siis kipin kapin ilmoittautumaan. Tässä vaiheessa ja mietin, että jos kyseessä olisi ollut kiireellisempi tapaus, oltaisiin me jo varmasti kuoltu monta kertaa.

Noh... Lääkäri tutki tytön. Tässä vaiheessa tilanne paheni hurjaa vauhtia! Kuumetta oli jo 39,9 astetta ja iho meni yhtäkkiä niin hurjan näköiseksi, että minäkin säikähdin vaikka melkoinen lehmänhermo olenkin. Kaikki kimmoisuus hävisi, ja vauvan iho oli kuin vanhuksella. Paperin ohutta, "tyhjää" nahkaa. Lääkäri tuumasi olevan kiire. Siinä hän sitten alkoi kaivamaan pakista neuloja. 

"Tällaista neulaa en ole kyllä koskaan ennen nähnyt." 

"En kyllä ole koskaan laittanut näin pienelle kanyylia"

"Olen aina laittanut vain punaisia ja sinisiä, tämä keltainen onkin ihan outo..."

Hmmm... vakuuttavaa... Lääkäri totesi homman olevan liian haastava, ja soitti päivystävälle lastenlääkärille. Lastenlääkäri vastasi unisena, ja kehoitti lääkäriä vain yrittämään itse. Noh, lääkäri tuumasi yrittävänsä kerran, ja soittavansa uudestaan jos ei onnistu. Ei antanut ammattiylpeys periksi soittaa... Kun toinen käsi oli neljä kertaa piikitetty, yritettiin toiseen käteen. Viimein lääkäri sai neulan suoneen, mutta kappas, ei ollut mitään, millä kanyyli kiinnitetään käteen. Pidin riuhtovaa ja huutavaa lasta, kun lääkäri yritti pitää neulaa suonessa paikallaan. Hoitaja lähti etsimään teippiä. Aika tuntui ikuisuudelta! Monta kertaa neula luisui melkein irti kädestä, ja lääkäri tuuppasi sen takaisin paikoilleen. Lopulta teippi saatiin, mutta kiinnityspintaa ei löytynyt mistään ja kanyylin päälle jäi outo muoviosa, jota sitten sekä hoitaja että lääkäri yhdessä päivittelivät. 

Samaan aikaan hoitaja tyhjensi tippapussista ylimääräisiä nesteitä lavuaariin, ja samalla selitti minulle, kuinka turvallisuussyistä pussissa ei saa olla liikaa nestettä, jos vaikka sattuisi valahtamaan vahingossa koko pussi suoneen. Lopulta hän kuitenkin totesi, että ei tässä nyt ehditä pussia liruttelemaan, vaan laitetaan koko pussi samointein ja toivotaan ettei hulahda. Voitte uskoa, että toivoin todella samaa! Viimein lapsi oli siis tipassa. Ongelma oli vain se, ettei tippa tiputtanut, koska oli niin maan perusteellisesti pieleen laitettu! Hoitaja tuumasi, että korjatkoot osastolla ja lähti meitä sinne saattamaan. 

Osastolla pääsimme viimein asiantunteviin käsiin. Hoitajat pyörittelivät silmiään. Eivät olleet uskoa tippaviritelmää todeksi. Tässä vaiheessa alkoi kyllä epäilys lumelääkäristä hiipiä vahvasti mieleen... Niinhän siinä kävi, että tipan laitto meni uusiksi. Tällä kertaa sitten jalkaan, kun kädet oli jo mustiksi pistelty. Paikalle kutsuttiin suosiolla anestesialääkäri. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hoitajat tuumasivat, että onneksi oli hyvällä huumorintajulla ja pitkällä pinnalla varustettu äiti kyseessä. Aika moni äiti olisi kuulema ollut pahalla päällä. Enkä ihmettele. 

Tarkoitukseni ei nyt ollut mollata sairaalan henkilökuntaa. Ihan varmasti he yrittivät parhaansa. Jokin on silti pahasti pielessä. Koulutus, resurssipula? En tiedä. Mutta päättäjät luultavasti heräävät vasta kun jotain vakavaa oikeasti tapahtuu. Jos sittenkään...