Haudan reunalta

Heippa vaan kaikille pitkästä aikaa! Kiirettä pitää, mutta en suinkaan ole teitä unohtanut. Olis niin monta postausaihetta, mutta kaikissa joku mättää. Kamera reistailee ja siitäkin pitäisi kirjottaa joulupukille, mutta kun pikkuisen epäilen, ettei se pukki lue tätä(kään) blogia. Vahinko!

Silloin kun ei keksi muuta sanottavaa, ei ole saanut kuvattua mitään uutta,  tai ei vain muuten jaksa edes yrittää keksiä mitään kovin kehittävää me äidit voidaan aina puhua lapsista ja niiden suolen toiminnasta. Jälkimmäiseltä teidät säästän, mutta kuvaksi saa nyt kelvata se ainoa kelvollinen otos jonka tuo kameran raato suostui hautajaisista ottamaan. Viikonloppu meni siis flunssassa (kyllä, taas!) ja hautajaisissa. Surullinen juhla sujui onneksi hienosti kaikkien osalta. 

Niin mielelläni olisin laittanut tähän kuvan myös meidän kauniista kukkalaitteesta, mutta se jää nyt sitten myöhemmäksi. Kaiken surun keskellä oli hauska seurata lasten käyttäytymistä ja syvällisiä pohdintoja elämästä ja kuolemasta. Niin ihanan mutkatonta!  Samassa lauseessa pohdittiin "Mahdankohan minä päästä hautaan jo kymmenen vuotiaana vai vasta vanhuuksena" ja kiiteltiin karjalanpaistin kokkaajaa sopivasta suolasta.

"Tässä on suola kohillaan"

Mitään lempparijuhlia hautajaisista ei varmasti koskaan tule, mutta oli ihanaa tavata eläviä sukulaisia ja todeta, että elämä jatkuu. Mummo on poissa, mutta 91-vuotiaalle se suotakoon. Mummo tunsi Tien, ja on nyt kotona. Päällimmäisenä siis kiitollisuus pitkästä, rikkaasta elämästä.

Ps. Vielä ehditte osallistua arvontaan!