Epikriisi

Heipat PIIIIITKÄSTÄ aikaa!

Juttu ei ole loppunu kesken, enkä meinannut blogaamista lopettaa ensimmäisen kokonaisen vuoden kunniaksi, vaan tälle ennätyspitkälle totaaliselle nettipimennolle on ihan muut syyt. 

1. Esikoinen pelasi sisällä koripalloa sillä seurauksella, että modeemi sai kohtalokkaita vammoja. Seurauksena pelikielto ja täydellinen nettipimento. 

2. Mahatauti vei meidät kuopuksen kanssa sairaalaan enkä siis ehtinyt mykistynyttä tietokonetta edes harmittelemaan ennen tätä päivää. Nyt kuitenkin neiti on saanut nestettä nahkansa alle ja modeemikin saatiin kuntoon viidellä eurolla, joten rauha alkaa olla maassa ja voimme palata taas hetkeksi arkirutiiniin, kunnes hiihtoloma puskee päälle parin yön kuluttua.

Haluatteko kuulla sairaalareissusta? 

Kerron jokatapauksessa. 

Eihän se nimittäin taaskaan mennyt ihan niinkuin olisi pitänyt... (mulla näitä juttuja riittäisi!)

Tyttö (11kk, 7900g) alkoi oksentamaan lauantai aamuna. Sunnuntai-iltana voinnissa tapahtui melkoinen romahdus, kun lapsi alkoi myös ripuloida ja kuume noisi yli 39. Siispä hyntyttä niskaan ja yön selkään nokka kohti ensiapua. Ensiapu oli saanut uudet komeat tilat, mutta yhtään hoitajaa ei näkynyt mailla halmeilla. Puolen tunnin odotuksen jälkeen tulee hoitaja kysymään, eikö lääkäri ole vielä meitä ottanut vastaan. No ei ollut, kun ei ollut kukaan vielä ottanut vastaan edes ilmoittautumistamme. Niinpä siis kipin kapin ilmoittautumaan. Tässä vaiheessa ja mietin, että jos kyseessä olisi ollut kiireellisempi tapaus, oltaisiin me jo varmasti kuoltu monta kertaa.

Noh... Lääkäri tutki tytön. Tässä vaiheessa tilanne paheni hurjaa vauhtia! Kuumetta oli jo 39,9 astetta ja iho meni yhtäkkiä niin hurjan näköiseksi, että minäkin säikähdin vaikka melkoinen lehmänhermo olenkin. Kaikki kimmoisuus hävisi, ja vauvan iho oli kuin vanhuksella. Paperin ohutta, "tyhjää" nahkaa. Lääkäri tuumasi olevan kiire. Siinä hän sitten alkoi kaivamaan pakista neuloja. 

"Tällaista neulaa en ole kyllä koskaan ennen nähnyt." 

"En kyllä ole koskaan laittanut näin pienelle kanyylia"

"Olen aina laittanut vain punaisia ja sinisiä, tämä keltainen onkin ihan outo..."

Hmmm... vakuuttavaa... Lääkäri totesi homman olevan liian haastava, ja soitti päivystävälle lastenlääkärille. Lastenlääkäri vastasi unisena, ja kehoitti lääkäriä vain yrittämään itse. Noh, lääkäri tuumasi yrittävänsä kerran, ja soittavansa uudestaan jos ei onnistu. Ei antanut ammattiylpeys periksi soittaa... Kun toinen käsi oli neljä kertaa piikitetty, yritettiin toiseen käteen. Viimein lääkäri sai neulan suoneen, mutta kappas, ei ollut mitään, millä kanyyli kiinnitetään käteen. Pidin riuhtovaa ja huutavaa lasta, kun lääkäri yritti pitää neulaa suonessa paikallaan. Hoitaja lähti etsimään teippiä. Aika tuntui ikuisuudelta! Monta kertaa neula luisui melkein irti kädestä, ja lääkäri tuuppasi sen takaisin paikoilleen. Lopulta teippi saatiin, mutta kiinnityspintaa ei löytynyt mistään ja kanyylin päälle jäi outo muoviosa, jota sitten sekä hoitaja että lääkäri yhdessä päivittelivät. 

Samaan aikaan hoitaja tyhjensi tippapussista ylimääräisiä nesteitä lavuaariin, ja samalla selitti minulle, kuinka turvallisuussyistä pussissa ei saa olla liikaa nestettä, jos vaikka sattuisi valahtamaan vahingossa koko pussi suoneen. Lopulta hän kuitenkin totesi, että ei tässä nyt ehditä pussia liruttelemaan, vaan laitetaan koko pussi samointein ja toivotaan ettei hulahda. Voitte uskoa, että toivoin todella samaa! Viimein lapsi oli siis tipassa. Ongelma oli vain se, ettei tippa tiputtanut, koska oli niin maan perusteellisesti pieleen laitettu! Hoitaja tuumasi, että korjatkoot osastolla ja lähti meitä sinne saattamaan. 

Osastolla pääsimme viimein asiantunteviin käsiin. Hoitajat pyörittelivät silmiään. Eivät olleet uskoa tippaviritelmää todeksi. Tässä vaiheessa alkoi kyllä epäilys lumelääkäristä hiipiä vahvasti mieleen... Niinhän siinä kävi, että tipan laitto meni uusiksi. Tällä kertaa sitten jalkaan, kun kädet oli jo mustiksi pistelty. Paikalle kutsuttiin suosiolla anestesialääkäri. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hoitajat tuumasivat, että onneksi oli hyvällä huumorintajulla ja pitkällä pinnalla varustettu äiti kyseessä. Aika moni äiti olisi kuulema ollut pahalla päällä. Enkä ihmettele. 

Tarkoitukseni ei nyt ollut mollata sairaalan henkilökuntaa. Ihan varmasti he yrittivät parhaansa. Jokin on silti pahasti pielessä. Koulutus, resurssipula? En tiedä. Mutta päättäjät luultavasti heräävät vasta kun jotain vakavaa oikeasti tapahtuu. Jos sittenkään...

Ei, juu, vaarinhousut

Tässä kohtaa pitäisi nyt sitten olla se arvontapostaus, mutta eipäs olekkaan. Nimittäin mikään ei ole taas mennyt ihan niinkuin suunniteltiin. Maanantaina eräs ystäväni soitti: Moi, tuutteko meidän kanssa Katinkultaan? Itseasiassa me varattiin ja maksettiin jo teille huone. Että ei muuta kun tulette vaan. Mennään laskemaan ja kylpylään" 

Arvatkaa mietinkö hetkeäkään. No en! Nämä ovat niitä tarjouksia, joista ei kieltäydytä. Niinpä teimme pikalähdön Katinkultaan ja otimme varaslähdön hiihtolomaan miniloman muodossa keskellä kiireistä viikkoa. Mukavaa oli! Kiitos H&M! (eikä tää nyt sit oo se Henkkamaukka) Loma sujui ongelmitta, mutta paluumatkalla oltiinkin sitten jo pussit kädessä. Veeti aloitti oksentamisen heti hotellilta lähtiessä. Niinpä minä olen ollut kotona jumissa enkä ole päässyt minkään valtakunnan arvontapalkintoa etsimään! Blääh! Malttakaahan odottaa :) Tulossa on... jahka tästä taas pystyyn kammetaan.

 

Ulkoillessa tuolla kylmässä tuiskussa on muutaman kerran käynyt mielessä että josko sitä joskus sijoittaisi oikein kunnon villahousuihin. Kuin tilauksesta löysinkin Odd Mollyn mallistosta  ehkä maailman söpöimmät <3

Ihanat minusta! Noissa kelpaisi kevättä odotella... ei haittais vaikka olis viikon myöhässä...

Mistä kaikki sai alkunsa

Kevät saa ihmiset kaivautumaan ulos kuorestaan...niin myös täällä blogistaniassa. Yhdessä jos toisessakin blogissa on viimeaikoina juhlittu yksivuotissynttäreitä. Kevät lienee siis vilkkainta aikaa myös blogin aloituksen saralla.  Keväällä mieli palaa aloittamaan puhtaalta pöydältä. Aloin sitten toisten synttäreiden innoittaana  tarkastelemaan omia alkuajan postauksia ja huomasin, että hyvänen aika! Täälläkin mennään jo hyvää vauhtia toisella vuodella! Minullahan meinasi mennä tämä ensimmäinen suuri merkkipaalu ihan kerrassaan ohi! Mitään synttäriarvontaa en siis vielä tähän hätään ehtinyt järjestää, mutta sellainen on kyllä tulossa!

 

Kaikki alkois siis suunnilleen tasan vuosi sitten 15. helmikuuta. Jäin äitiyslomalle erityisluokanopettajan töistä ja asuin pientä omakotitaloa Joensuussa kahden reippaan pojanviikarin kanssa. Olin viikot kotona yksin, koska mies kulki jo Kajaanissa  töissä. Illat olivat pitkiä, pimeitä ja yksinäisiä.  Koska olin kotona jumissa niin lasten kuin mahani puolesta, kaivoin vaatehuoneen perältä ompelukoneeni ja päätin viritellä tulille vanhaa ompelutaitoani. KERRANKIN siihen oli aikaa, koska en juuri muuhun pystynyt kuin istumaan. Untakaan en saanut, joten istuin yöt pitkät keittiössä ommellen. Olin loppuraskaudesta tosi kipeä! 

Silloin keksin myös blogaamisen. En oikeastaan muista mistä ja miksi. Jostain syystä vain aloin kerätä nettiin omaksi ilokseni kuvia tekemistäni askarteluista. En todellakaan kuvitellut saavani lukijoita! Enkä saanutkaan :) Piiiitkään aikaan! Eihän blogissani oikeastaan ollutkaan mitään lukemista, kuvia vain. Itseasiassa en lukijoita osannut aluksi edes kaivata. Ei minulla ollut aavistustakaan millainen yhteisö täällä blogimaailmassa oikein pyörii. Siskoni kävi joskus sivujani lukemassa (hän muuten ei koskaan kommentoi, eli ette voi häntä täältä bongata) ja kannusti jatkamaan. Se riitti minulle. Hän oli sitä mieltä, että tämä oli juuri sitä, mitä minun oli aina pitänytkin tehdä. 

Ensimmäinen lukijani olikin sitten Malla Honkasalosta. Voi sitä riemun päivää ja määrää :)S en jälkeen teitä lukijoita on tullut ihan uskomaton määrä! En oikeasti voi uskoa, miten paljon ihania ihmisiä ja hauskoja juttuja tähän vuoteen on mahtunut!!! Kiitos niistä teille! Enää ei ole ihan sama onko lukijoita vai ei... Kaipailen teitä ihan oikeasti! On niin parasta lukea teidän kuulumisianne!

Edellisenä päivänä ennen kun aloitin blogin ja käsitöiden värkkäämisen, sain ystävältäni ystävänpäivälahjaksi nuo turkoosit sakset tuossa yläkuvassa. Hän oli nähnyt haluni luoda jotain uutta, omin käsin. Kortissa oli teksti: Tulevaisuus alkaa tänään.

 Silloin se tosiaan kohdallani alkoi. Katselin noita saksia ja pohdin elämääni. Leikkaisinko katki vanhat siteet ja lähtisin rohkeasti kokeilemaan jotain ihan muuta.  Käsityö, blogin perustaminen ja äitiysloma olivat lähtölaukaus sille, että lähdin pois Joensuusta ja päätin, etten  ehkä enää koskaan palaa opettajan töihin, vaan  alan  rohkeasti kurotella kohti omia haaveitani ja unelmiani. Aika näyttää, mitkä niistä toteutuvat ja missä muodossa...

Sydämellinen kiitos ihan jokaiselle täällä vierailleelle tästä vuodesta! Jatketaan yhdessä kohti unelmien toteutumista toinen toistamme tukien ja kannustaen! Pysykäähän kuulolla, arvontalaulu kajahtaa pikapuoliin ;)

Kevätkynttilät

Olenkin blogissani aikaisemmin tunnustanut, että olen varsinainen ketjupolttaja. Kynttilöitä palaa aivan järkyttäviä määriä ja lauhalla ilmalla pienet liekit riittäisivät lämmittämään pienen omakotitalon. Mies sitten puhaltelee enimpiä hien alkaessa valua ohimoilta ja minä kuljen perässä tikkuaskini kanssa tuikkien tuikkusia uusille tulille. Tulitikut ovat muuten se ihan ehdoton kynttilöitä sytytellessä! Niistä tulee niin ihana tuoksu (=käry), oih! Sytkäreissä ei ole ollenkaan sitä jotain. Pienenä muuten jopa söin poltetut tulitikut. Yäks! En tee niin enää, vaikka tuo ruoka maistuukin (että äiti, ei tertte olla huolissaan)

Mutta siis jokatapauksessa, tästä tulee nyt sitten kynttiläpostaus vaikka suurin osa ihmisistä varmaan on kerännyt kynttilänsä ja nauttii auringon ensisäteistä. Meillä kyllä myös nautitaan auringosta, sen valosta ja lämmöstä, mutta kynttilöistä ei luovuta kesähelteelläkään! Ne vain muuttuvat eri värisiksi, eikä niitä ihan niin aktiivisesti polteta. 

Viimeaikoina olen ollut varsin maltillinen sisustusostosten suhteen. Olen tarkoituksella jättänyt ostokset väliin ja tyytynyt vain selailemaan kuvastoja. Perjantaina tuli kuitenkin olo, että jotain "ihkua" olisi pakko saada tätä kevään tuloa juhlistamaan. Niinpä lähdettiin kiinalaisen lounaan jälkeen vähän "osteleen". Lompakossa rahaa vain muutama euro. Halvalla oli siis selvittävä.

Helppo ratkaisu keväisen tunnelman saavuttamiseksi olivat nämä ihanat keväiset kynttilät! Toivat ihanasti hempeää kevättä kotiin. Parasta on, että kauppaan (Pentik) jäi vielä monta ihanaa karkkiväriä, joita aion sieltä noutaa aina kevään edistyessä.

 

Kynttilöiden kaveriksi ostin kaksi minimini kuppia, joihin mahtuu joko tuikkukynttilä taikka sitten ihania pieniä karkkeja... Kuvaushetkellä ammottavat vielä tyhjillään. Nyt niissä on kynttilät. Karkit kun eivät mahtuneet niihin alkuunkaan :) Vetelen niitä tästä kilon pussista vierestä...

Koko viikon olin etsinyt myös sipulikukkaa. Toivelistalla helmihyasintti. Mistään en löytänyt! Kerkesin jo kirota kaupungin, kunnes perjantaina sitten löysin kuin löysinkin Prismasta ruokaostoksilla krookuksia!!! Nyt ne sulostuttavat viikonloppuamme ja odotan innolla niiden puhkeamista kukkaan! Eikö oo ihanat kiharat?

 

 

Kevät keikkuen tulevi

Tämä kevät aurinko tekee kyllä ihmeitä. Aivan kuin alkasin pikkuhiljaa herätä jostain koomasta joka on pitänyt otteessaan muutaman kuukauden. Vielä kun ilmat tuosta pikkuisen lämpenevät niin pääsee oikein oikeasti nauttimaan ulkoelämän ihanuuksista! 

Siihen saakka nautin enemmän sisätiloissa...

 Kevääseen ja kesään kuuluvat mielestäni ehdottomasti helpot, huolettomat ja kodikkaat räsymatot, ja tämän aamun olenkin tunnelmoinut "mummolatunnelmissa". Virittelin viime kesänä  kirppikseltä kahdella eurolla ostamani räsymaton eteiseen toivottamaan kevään tervetulleeksi. 

Jokunen aika sitten voitin Paperisilppuri -blogista nipun ihania maalaistunnelmaan viritettyjä kortteja, jotka kyllä osuivat minun makuuni aivan täysillä! Kiitos Pau! Eihän näitä raski edes käyttää!

 

  

Näiden kuvien myötä hyvää viikonloppua ihan jokaiselle!

 

 

ps. tää lähtis nyt syömään...