Kuka siellä?

No nyt sitten asiaan! Yksivuotissynttäreiden kunniaksi lupasin järjestää arvonnan. Aikataulu on venynyt aikaisemmin mainituista syistä, mutta vihdoinkin sain käytyä kaupassa sen verran, että arvonta saadaan aikaiseksi. Tälläkin kertaa arvontapalkinto löytyi Joensuusta Valkoisesta tilasta, arvottavana on seuraavanlainen paketti:

-Ihana pieni peili jonka voi laittaa seinälle tai käyttää vaikkapa kynttilän alustana

-Kaunis puinen nyörirulla

-Oliivipuun oksa

-Tarrateksti

Tällä kertaa kaikki saavat osallistua ja jokainen teistä saa laittaa itsensä likoon. Tahdon nimittäin tutustua teihin! Nyt rohkeasti vain kaikki viestiä jättämään, ei vaadi kuin hetken  vaivan ja lupaan, että jos saadaan iso kasa osallistuneita mukaan arvon lisänä vielä ylimääräisen yllätyspalkinnon. Eli homman nimi on seuraava: Haluaisin kovasti tietää kuka juuri SINÄ olet. Minulla on sellainen tuntuma, että täällä käy paljonkin porukkaa, joka ei koskaan jätä kommenttia, joten haastan nyt erityisesti myös kaikki teidät mukaan! Kirjota kommenttiboksiin ikäsi, sekä hieman itsestäsi ja olet mukana arvonnassa. Omaan blogiinsa kuvan kanssa linkittäneille kaksi arpaa. Muista mainita linkityksestä kommentissasi.

Arvonta aikaa lätkäistään kaksi viikkoa, eli 22.3. klo 18.00 asti.

Ai niin, ja hyvää naistenpäivää naiset!

Olisi mennyt vallan ohi jos isäntäperheen isäntä ei olisi ruokatunnilla poikennut päiväkahvilla kera kahden kauniin ruusun. Pääsipäs yllättämään!

Speedy, tuo naisten ystävä!

Viivu

Blondeilla ON hauskempaa

Edelliseen postaukseen viitaten... Kyllä blondeilla on hauskempaa! Oma empiirinen tutkimukseni on osoittanut se vuosien saatossa vahvasti. Ainakin jos hauskuutta on se, että saa enemmän huomiota (pääasiassa miehistä) osakseen. Niin positiivista kuin sitä negatiivistakin. Blondi on ikäänkuin julkista riistaa ja kaikkien omaisuutta. Blondina ollessani olen saanut ne kauneimmat, joskin myöskin törkeimmät kommentit ulkonäöstäni. Blondia voi lähestyä helposti ja vaikkapa kosia hississä. Blondin perään on helppo huudella kaikenlaista tai ainakin viheltää ohikulkiessaan. Onpa minua pyydetty treffeillekin pelkän rekisterikilven paljastamien tietojen mukaan; blondina.

Olin melkein hämilläni, kun sitten ensimmäisen kerran värjäsin tukkani tummaksi. Yhtäkkiä muutuin näkymättömäksi. Sama naama, sama kroppa ja sama ihminen, mutta jostain syystä huutelut ja lähestymisyritykset loppuivat kuin seinään. Kukaan ei edes katsonut perään. Yhtäkkiä sainkin olla rauhassa. Ensin ajatus tuntui oudolta, mutta pikkuhiljaa aloin pitää siitä.

Tämä hiusten värin muutos ei suinkaan ole osoitus orastavasta keski-iän kriisistä tai halusta saada taas sitä kadotettua huomiota osakseen. Nyt vain on käynyt niin, että olen tullut yliherkäksi tummalle hiusvärille. Vaihtoehtoja ei siis ollut, mikäli mielii selvitä elämästä ilman kutisevia karmeita pahkuroita. Mielenkiinnolla odotan, onko minulla nyt sitten taas hauskempaa...

Hauskaa on ollut se, että pikkuneidille alkaa taas ruoka maistua entiseen malliin! Jopa kiinalaisittain syömäpuikoilla. Loman kunniaksi on kierrelty urakalla Joensuun kantapaikkoja. Eilen oli vuorossa Deli China, loistava paikka! Parasta kiinalaista ruokaa ikinä!

Lomaterkuin, Viivu

Kadonnutta blondia etsimässä

Kiitos ihan jokaiselle edelliseen postaukseen kommentoineelle ja sympatiseeranneelle <3 Nyt en kertakaikkiaan ehdi ja jaksa jokaiseen alkaa vastaamaan ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa, mutta voitte olla varmoja, että jokaisen kommentin olen huolella lukenut ja ihmetellyt miten ihania te olette! 

Uskokaa tai älkää, mutta tuon edellisen postauksen jälkeen me sitten lähdettiin vielä toiselle sairaalareissulle. Vean tila meni huonompaan taas ja ajattelin, että tällä kertaa mennään ajoissa. Onneksi mentiin. Kuivanuthan se oli taas. Tipan nokassa pötköteltiin vuorokausi ja nyt tauti näyttää vihdoin helpottavan otettaan! Ihanaa kuulla iloinen nauru pitkän tauon jälkeen! Huomenna olisi sitten tarkoitus aloitella se hiihtoloma vihdoin ja suunnata Joensuuhun loman viettoon. Isi jää kotiin tekemään töitä. Ihanaa päästä taas "kotikonnuille".

 

Tällaisen rankan arkirutistuksen jälkeen iskee aina hirveä tarve hankkia elämään ripaus jotain OMAA ja UUTTA virkistykseksi. Täytyy sanoa (ja lähettää kiitoksia yläkertaan...) että ihan ihmeellisen hyvin olen jaksanutkin. "Niin kuin päivät, niin on ollu voimat", mutta silti palkitsin itseäni tänään ihan pikkuisen :) Hiihtolomalle laukkuun sujahtavat uudet housut, rannekoru ja korvikset, sekä uusi tukka... 

Omasta mielestäni olen aina ollut blondi... Kun aloin selaamaan vanhoja kuvia, huomasin, että itseasiassa viimeksi olen ollut blondi vuonna 2007. Niin se aika kuluu! (mutta onneksi parta ei kasva...) Siispä löin vaalennusaineet päähän ja tässä sitä nyt taas ollaan. Hyvä vai huono, en edes tiedä, mutta vaihtelua jokatapauksessa. Uutta kuvaa en ehtinyt räpsimään mutta laitoin sitten vanhan vuodelta 2007. Siinä sitä ollaan, Idols tuomaristossa lasten kesäleirillä. Minä kolmas vasemmalta, Jane Nikula.

Mukavaa viikkoa kaikille! Palataan taas!

Epikriisi

Heipat PIIIIITKÄSTÄ aikaa!

Juttu ei ole loppunu kesken, enkä meinannut blogaamista lopettaa ensimmäisen kokonaisen vuoden kunniaksi, vaan tälle ennätyspitkälle totaaliselle nettipimennolle on ihan muut syyt. 

1. Esikoinen pelasi sisällä koripalloa sillä seurauksella, että modeemi sai kohtalokkaita vammoja. Seurauksena pelikielto ja täydellinen nettipimento. 

2. Mahatauti vei meidät kuopuksen kanssa sairaalaan enkä siis ehtinyt mykistynyttä tietokonetta edes harmittelemaan ennen tätä päivää. Nyt kuitenkin neiti on saanut nestettä nahkansa alle ja modeemikin saatiin kuntoon viidellä eurolla, joten rauha alkaa olla maassa ja voimme palata taas hetkeksi arkirutiiniin, kunnes hiihtoloma puskee päälle parin yön kuluttua.

Haluatteko kuulla sairaalareissusta? 

Kerron jokatapauksessa. 

Eihän se nimittäin taaskaan mennyt ihan niinkuin olisi pitänyt... (mulla näitä juttuja riittäisi!)

Tyttö (11kk, 7900g) alkoi oksentamaan lauantai aamuna. Sunnuntai-iltana voinnissa tapahtui melkoinen romahdus, kun lapsi alkoi myös ripuloida ja kuume noisi yli 39. Siispä hyntyttä niskaan ja yön selkään nokka kohti ensiapua. Ensiapu oli saanut uudet komeat tilat, mutta yhtään hoitajaa ei näkynyt mailla halmeilla. Puolen tunnin odotuksen jälkeen tulee hoitaja kysymään, eikö lääkäri ole vielä meitä ottanut vastaan. No ei ollut, kun ei ollut kukaan vielä ottanut vastaan edes ilmoittautumistamme. Niinpä siis kipin kapin ilmoittautumaan. Tässä vaiheessa ja mietin, että jos kyseessä olisi ollut kiireellisempi tapaus, oltaisiin me jo varmasti kuoltu monta kertaa.

Noh... Lääkäri tutki tytön. Tässä vaiheessa tilanne paheni hurjaa vauhtia! Kuumetta oli jo 39,9 astetta ja iho meni yhtäkkiä niin hurjan näköiseksi, että minäkin säikähdin vaikka melkoinen lehmänhermo olenkin. Kaikki kimmoisuus hävisi, ja vauvan iho oli kuin vanhuksella. Paperin ohutta, "tyhjää" nahkaa. Lääkäri tuumasi olevan kiire. Siinä hän sitten alkoi kaivamaan pakista neuloja. 

"Tällaista neulaa en ole kyllä koskaan ennen nähnyt." 

"En kyllä ole koskaan laittanut näin pienelle kanyylia"

"Olen aina laittanut vain punaisia ja sinisiä, tämä keltainen onkin ihan outo..."

Hmmm... vakuuttavaa... Lääkäri totesi homman olevan liian haastava, ja soitti päivystävälle lastenlääkärille. Lastenlääkäri vastasi unisena, ja kehoitti lääkäriä vain yrittämään itse. Noh, lääkäri tuumasi yrittävänsä kerran, ja soittavansa uudestaan jos ei onnistu. Ei antanut ammattiylpeys periksi soittaa... Kun toinen käsi oli neljä kertaa piikitetty, yritettiin toiseen käteen. Viimein lääkäri sai neulan suoneen, mutta kappas, ei ollut mitään, millä kanyyli kiinnitetään käteen. Pidin riuhtovaa ja huutavaa lasta, kun lääkäri yritti pitää neulaa suonessa paikallaan. Hoitaja lähti etsimään teippiä. Aika tuntui ikuisuudelta! Monta kertaa neula luisui melkein irti kädestä, ja lääkäri tuuppasi sen takaisin paikoilleen. Lopulta teippi saatiin, mutta kiinnityspintaa ei löytynyt mistään ja kanyylin päälle jäi outo muoviosa, jota sitten sekä hoitaja että lääkäri yhdessä päivittelivät. 

Samaan aikaan hoitaja tyhjensi tippapussista ylimääräisiä nesteitä lavuaariin, ja samalla selitti minulle, kuinka turvallisuussyistä pussissa ei saa olla liikaa nestettä, jos vaikka sattuisi valahtamaan vahingossa koko pussi suoneen. Lopulta hän kuitenkin totesi, että ei tässä nyt ehditä pussia liruttelemaan, vaan laitetaan koko pussi samointein ja toivotaan ettei hulahda. Voitte uskoa, että toivoin todella samaa! Viimein lapsi oli siis tipassa. Ongelma oli vain se, ettei tippa tiputtanut, koska oli niin maan perusteellisesti pieleen laitettu! Hoitaja tuumasi, että korjatkoot osastolla ja lähti meitä sinne saattamaan. 

Osastolla pääsimme viimein asiantunteviin käsiin. Hoitajat pyörittelivät silmiään. Eivät olleet uskoa tippaviritelmää todeksi. Tässä vaiheessa alkoi kyllä epäilys lumelääkäristä hiipiä vahvasti mieleen... Niinhän siinä kävi, että tipan laitto meni uusiksi. Tällä kertaa sitten jalkaan, kun kädet oli jo mustiksi pistelty. Paikalle kutsuttiin suosiolla anestesialääkäri. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hoitajat tuumasivat, että onneksi oli hyvällä huumorintajulla ja pitkällä pinnalla varustettu äiti kyseessä. Aika moni äiti olisi kuulema ollut pahalla päällä. Enkä ihmettele. 

Tarkoitukseni ei nyt ollut mollata sairaalan henkilökuntaa. Ihan varmasti he yrittivät parhaansa. Jokin on silti pahasti pielessä. Koulutus, resurssipula? En tiedä. Mutta päättäjät luultavasti heräävät vasta kun jotain vakavaa oikeasti tapahtuu. Jos sittenkään...

Ei, juu, vaarinhousut

Tässä kohtaa pitäisi nyt sitten olla se arvontapostaus, mutta eipäs olekkaan. Nimittäin mikään ei ole taas mennyt ihan niinkuin suunniteltiin. Maanantaina eräs ystäväni soitti: Moi, tuutteko meidän kanssa Katinkultaan? Itseasiassa me varattiin ja maksettiin jo teille huone. Että ei muuta kun tulette vaan. Mennään laskemaan ja kylpylään" 

Arvatkaa mietinkö hetkeäkään. No en! Nämä ovat niitä tarjouksia, joista ei kieltäydytä. Niinpä teimme pikalähdön Katinkultaan ja otimme varaslähdön hiihtolomaan miniloman muodossa keskellä kiireistä viikkoa. Mukavaa oli! Kiitos H&M! (eikä tää nyt sit oo se Henkkamaukka) Loma sujui ongelmitta, mutta paluumatkalla oltiinkin sitten jo pussit kädessä. Veeti aloitti oksentamisen heti hotellilta lähtiessä. Niinpä minä olen ollut kotona jumissa enkä ole päässyt minkään valtakunnan arvontapalkintoa etsimään! Blääh! Malttakaahan odottaa :) Tulossa on... jahka tästä taas pystyyn kammetaan.

 

Ulkoillessa tuolla kylmässä tuiskussa on muutaman kerran käynyt mielessä että josko sitä joskus sijoittaisi oikein kunnon villahousuihin. Kuin tilauksesta löysinkin Odd Mollyn mallistosta  ehkä maailman söpöimmät <3

Ihanat minusta! Noissa kelpaisi kevättä odotella... ei haittais vaikka olis viikon myöhässä...