Oma tyttö onneni

Viime yönä se sitten tapahtui: meillä ei enää ole virallisesti vauvaa! Vuosi sitten noin kahden tunnin köllöttelyn (kyllä, luit oikein) jälkeen syliini laskettiin maailman täydellisin tyttö. Vielä vähän ennen kahtatoista yöllä olin lähettämässä Assea kotiin nukkumaan, kunnes kahdeltatoista supistukset alkoivat oikeasti RÄJÄHDYSMÄISESTI!  Koko oleminen oli yhtä suurta supistusta. Ei minkään valtakunnan välejä! Kirjaimellisesti konttasin ja syöksyilin seiniä pitkin osastolta synnytyssaliin. Elämäni pisin selviytymismatka! Ystävällinen anestesialääkäri odotti jo minua suunnitellusti spinaalipiikkinsä kanssa, ja sen jälkeen sitten vain köllöteltiin.

 Ensimmäistä kertaa äidin sylissä. Ikää 2 min.

Siitä lähtien synnytys oli käytännössä täysin kivuton. Siunattu spinaali! Tunnin päästä sainkin jo ponnistaa ja 3min kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen minulla oli tytär! Lääkärin ja kätilön ennakkosuunnitelmien ansiosta synnytys oli niin helppo kuin se ylipäätään olla voi. Aikaisempien traumaattisten kokemusten jälkeen tämä tuntui ihan käsittämättömältä.

 Syömäharjoituksia ensimmäisen vuorokauden aikana.

Siitä alkoi Vean matka.

Kotona äidin tekemän peiton alla ikää 3 vrk.

Ikää hurjat 1 viikkoa.

1 kk

2 kk

Ja tähän on tultu: Meillä asustaa reipas yksivuotias, joka nauraa, laulaa, tanssii, hoitaa nukkeja ja tekee mitä milloinkin mieleen juolahtaa. Kahden poikalapsen jälkeen äitinä olen sitä mieltä, ettei tytön mieleen juolahda lähellekkään niin paljon kuin poikien. Ainakaan se ei näy yhtä voimakkaasti ulkoisina merkkeinä, kuten pitkin kylppäriä levinneinä pesuaineina ja mustina kuhmuina otsassa. Tai sitten olen vain yksinkertaisesti kaikkien näiden vuosien aikana oppinut sulkemaan ovet perässäni ja kopin ottamisen jalon taidon. Tiedä häntä.

Synttärikuvia saatte vasta viikonloppuna, koska loppu viikko meillä keskitytään köhimiseen, räkimiseen ja kiukutteluun. Perinteinen juhlapäivä ;)

 

Fiilistelyä

TASAN vuosi sitten tämä möhömaha lähti osastolle käynnisteltäväksi. Mielessä myllersi ja olin yhtä helpottunut kuin kauhuissani. Minä näet pelkään synnytystä yli kaiken! Käynnistyskin aloitettiin siksi, että homma saataisiin kerrankin hoidettua mahdollisimman hallitusti. Minun ainoa tavoitteeni oli selvitä hengissä. Pikku prinsessamme näki sitten lopulta päivänvalon 18.3. joten voi olla, että jonkinmoista vuodatusta ja fiilistelyä joudutte vielä parin päivän kuluttua kuulemaan.

Nyt tuosta kaikesta on kulunut sitten jo vuosi. Ei voi muuta kuin miettiä mihin aika katoaa... Minne ne pienet, taikinavauvat oikein katoavat? Ja miksi taas sitten toisaalta mahanahka on ikuista...

Aamupäivän olen ihastellut reipasta yksivuotiasta, joka ojentaa kätensä ja leväyttää valloittavan hymyn kun näkee äidin tulevan kohti. Voiko suurempaa rakkautta olla! Ostin Joensuun reissulta tällaisen perinnemekon, kun sattui olemaan alennuksessa. Pikkuisen reilu vielä, mutta eiköhän tuo sankarikin ole kasvamaan päin.

Ai niin ja hei, se ARVONTA tuolla alempana... Käykäähän osallistumassa!

Vean levyvinkki

Aivan loistava löytö niille, jotka mielellään soittavat lapselleen myös hengellistä lastenmusiikkia!

Ostin ihan "sian säkissä" silloin kun Vea vietti paljon aikaa sairaalassa ja tämä on kyllä vienyt mukanaan niin neidin kuin äidin :)

Päivä osakeyhtiön Lasten Levy, jossa vanhoja tuttuja hengellisiä lastenlauluja kuten: Siunaa koko maailmaa, Maan korvessa kulkevi ja Jumalan kämmenellä ihan uusina pop, groove ja rock sovituksina. 

Tämä saa kyllä pyllyt heilumaan!

Alice in Wonderland

Nyt lähtee lumisateet ruudulta vaikka itseasiassa ulkona vielä tupruttaakin. Tehdään sitä kevättä vaikka sitten pikkuhiljaa näin blogin kautta. On ihan huippua, että niinä päivinä kun talvi antaa auringolle tilaa, se jo oikeasti lämmittää näilläkin korkeuksilla! 

Tulipahan sitten taas aloitettua säällä :) Perinteinen suomalainen aasinsilta, joka ei millään lailla liity viime päivinä miettimääni aiheeseen. Olen p i i i i i i i tkästä aikaa ehtinyt taas lueskelemaan toisten blogeja, ja yllättynyt siitä, miten moni lopettaa tai ainakin ahdistuneena suunnittelee lopettavansa. Olo on ollut kuin Liisalla Ihmemaassa. Onko tämä blogistania oikeasti niin paha paikka elää?  Ihan aluksi jo haluan tehdä selväksi, että en kritisoi näitä blogin lopettamista miettiviä blogisteja. Ymmärrän kyllä heidän tunteensa, ja jokaisen pitää toimia juuri niinkuin itse kokee ja parhaaksi näkee. Haluan vain tuoda esiin oman kokemukseni, ja kuulla myös teidän mielipiteitänne asiasta.

Omat kokemukseni blogimaailmasta ovat nimittäin täysin päinvastaiset. Minun onneni on ollut se, että mulla on vain ja ainoastaan ihania lukijoita! Kaikki kommentointi on ollut positiivista (koputtaa puuta). Koko vuoden varrelta muistan vain yhden kommentin, josta ihan vain ikkuvikkupikkusen pahoitin mieleni... Blogit, jotka lopettamisen edessä kamppailevat, ovat minun blogiini verrattuna supersuosittuja. Olenkin miettinyt, mahtaisiko minulle tulla jossain vaiheessa rimakauhua? Olen nimittäin tähän mennessä vain ja ainoastaa iloinnut jokaisesta uudesta lukijasta, ja minusta on ihan huippua tietää, että parhaina päivinä täällä käy jopa yli 500 lukijaa. 

Itse ajattelen asiaa ainakin vielä positiivisesti. Kyllähän pohjimmainen syy blogin kirjoittamiselle on se, että sitä toivotaan jonkun lukevan. Muutenhan voisin kirjoitella vaikka vain päiväkirjamaisesti omiin kansioihin ja kirjoihin. Olenko sitten julkisuuden kipeä? No en :) En usko, että blogin kirjoittamisella sitten loppupelissä voi tulla kovinkaan tunnetuksi. Loppujen lopuksi hyvin harva lukee ylipäätään blogeja säännöllisesti. Tämä on tällainen oma pieni suljettu maailmansa, jossa hetkellisesti voi tulla tunne, että lukijapiiri on valtava, mutta suhteutetaanpa sama Suomen asukaslukuun... Pisara meressä, sanon ma!

Itse olen hirvittävän sosiaalinen ihminen. Avoin lörppä ihan joka mielessä muutenkin, joten näen tämän blogaamisen vain yhtenä tapana olla kontaktissa erilaisten ihmisen kanssa. Se on rikkautta se! Perään tuijottelijoita ja seläntakana kuiskuttelijoita riittää aina. Kirjoitin sitten blogia tai en.

Pijetään hännät korkeella! Juukosta!

Niin, ja sitten se virallinen aasinsilta (jos joku tänne asti jakso tätä vuodatusta lukea). Tuo Liisa Ihmemaassa olisi ihan pakko päästä katsomaan! Harmi vaan, että viikko taitaa olla jo niin täynnä ohjelmaa, ettei taida tulla tilaisuutta... Oletteko muut käyneet? Mitä tykkäsitte?

Varoituksen sana: Vaatepostaus

Säännöllisesti seuraamassani "Kalastajan vaimo" -blogissa Johanna kyseli vastikään miksi ihmiset blogaavat mielummin kodistaan kuin vaatteistaan. Jäin miettimään kysymystä, koska kuulun niihin joilla riittää mielenkiintoa molempia aihepiirejä kohtaan aikalailla tasapuolisesti. Jostain syystä olen kuitenkin kirjoitellut voittopuolisesti siitä kodista. En keksinyt muuta selitystä (kokovartalopeilin puuttumisen lisäksi), kuin että ehkä koti on sitten kuitenkin se vähemmän henkilökohtainen. Okei, voisin kuvata teille vaatekaappiani, sitä kuinka kaikki rytkyt lojuvat villeissä pinoissa pitkin poikin, ja niistä kuvista olisi henkilökohtaisuus kaukana! Melestäni vaatepostauksista kuitenkin  häviää jotain olennaista, jos vaatteella ei ole kantajaa. 

Oman itsensä ylenmääräinen esittely ei sitten ollenkaan kuulu suomalaisen peruspiirteisiin., saati niihin piirteisiin, joita suuresti ihastellaan. On totuttu olemaan "No enhän mää mittään oo" ja "Elä nyt vaan minua siihen kuvaan..." Mielummin ei edes ystävän kuva-albumiin. Saati sitten julkisesti Blogiin nähtäväksi. Suurin pelko on häpeä ja arvostelluksi tulemisen pelko. Pitäisi olla täydellinen vartalo, että sitä viitsisi kuvata. Ne rohkeat sitten jotka kameran kanssa leikkiin uskaltautuvat  tulevat helposti leimatuksi pinnalliseksi tai muuten itsekkäiksi ihmisiksi, jotka vain "itseään esittelevät".

Silläkin uhalla lupasin Johannalle ottaa härkää sarvista ja kokeilla vaatepostausta. Nou hätä! Tämä blogi ei muutu muoti taikka tyyliblogiksi, koska en ole muodikas tai tyylikäs sanan varsinaisessa merkityksessä. Ehkä olen jo liian vanha siihen. Vaatteissa mukavuusaspekti sanelee sen viimeisen sanan. Siispä kodista ja arjesta postataan edelleen, mutta vaatteet jos jotkin (vaatehuollosta puhumattakaan) ovat osa sitä arkea. Ainakin meidän perheessä :)

Näissä vaatteissa kävin eilen ulkona (tosin ihan ihmisten aikaan...) kuuntelemassa entisen työkaverin bändiä ja juomassa pai kuppia kuumaa kaakaota. Äidin herkkuhetki!

harmaat leggarit Kappahl

farkkutunika Sokokselta

huivi Indiska

rannekoru Kappahl

kengät Sokos

Olen aivan innoissani noista leggareista ja saappaista!!! Saappaat nimittäin löysin nyt Joensuun reissulla PUOLEEN HINTAAN! Huipun tuntoset jalassa ja ihana, vähän erilainen väri. Liian usein kun tulee kengiksi valittua musta tai ruskea.

Hiuksissa höyryrullat ilman höyryä :) Mulle käy aina niin, että jos laitan höyryn kanssa, niin kiharoista tulee liian isot ja hiukset lyhenee puolella. Ehkä sitten joskus jos saan nämä vielä pitkiksi kasvamaan...

Loppuun on vielä ihan pakko laittaa kuva meidän "Pikku-Viivusta" ;) Silläkin alkaa muutama haituva olla sen pitunen, että ponnari saatiin syntymään. Se jopa pysy päässä päiväuniin asti niin, että piti sitten ihan irrotella ettei vahingossa nielaise renksua unissaan.

Että tällasta Minä-minä-minä juttua tällä kertaa... 

Kodista onkin hankala postata jos on kylässä :)