Rapujuhlat

Koko kesän ovat pojat onkineet laiturinnokasta syöttikaloja.

Odottaneet innolla sitä jokavuotista perinnettä, kun merrat lasketaan järveen
ja aletaan odottamaan saalista.

Tänään oli sitten se kauan odotettu juhlapäivä, kun saimme nauttia poikien ja ukin saaliista.

Meillä ei turhia hienostella niin mukavaa kuin se olisikin,
eikä me oikein tiedetty mitä niiden kanssa syödään tai miten se etiketti muuten menee.

Mutta sankarit oli komeita!

Yritettiin varoa mahalaukkua ja peräsuolta.
(Ravun siis...)

Pojat oli ihan kuninkaita rapuveitsen käytössä!

Toisille riitti pelkkä katsastelu.
(Huomaa servettirengas-kruunu...
Maailman helpoin ja ehkä suomalaisin servettirengas.
Otetaan pieni pätkä koivua. Taivutetaan renkaaksi ja kieputellaan pari kertaa vastapuolen ympärille. Pysyy kiinni ihan silleensä ja heti valmis)

Suomalaista illanistumista parhaimmillaan.

"Äiti miksei me voitas elää niin ettei käytäs ikinä kaupassa.
Syötäs omasta pellosta perunoita ja kalastettais.
Elettäs vaan omalla ruualla niinku mummo ja ukki."

Lasten pettymykseksi jouduin toteamaan, että kyllä ne mummo ja ukkikin kaupassa käyvät.
Mitenhän ne eivät ole sitä huomanneet?
No, eihän lapsuuden kesinä koskaan satanutkaan...
Niinkuin ei tänäänkään, paitsi heti kun kaikki oli syöty.

Päiväunia

Lasten ollessa päiväunilla tai pihalla leikkimässä sain itseäni niskasta kiinni ja siivosin pitkästä aikaa oikein kunnolla. Siinä tohinassa intouduin ompelemaan keittiöön uuden verhon. Olin ostanut kankaan viime viikolla kirpputorilta, ja se oli siis valmiina. Harmi että mies vei kameran mukanaan! Ei se kyllä kummonen ole, tein tarkoituksella pikaseen vaan yksinkertaisen, että sen voi vaikka purkaa ja ommella uudelleen jos ei passaa uuteen kotiin.

Jotain piristystä tänne piti kuitenkin saada.

Samalla intouduin haaveilemaan kuinka minä sen uuden keittiön laittaisin. Edessä olisi pieni remontti niin, että muokkaisimme keittiön lapsiperheelle sopivaksi. Keittiössä ei ole nimittäin esim. sähköliettä tai liesituuletinta. Jääkaappinakin toimii kylmiö. Ainakin se liesi pitäisi saada. Ei onnistu pelkällä puuhellalla kokkaaminen tältä emännältä.

Siinä talossa on paljon tuollaisia kiinteitä komeroita ihanilla vanhoilla puuovilla ja lukoilla! Kaikki on säilytetty alkuperäistä kunnioittaen, ja siihen rakastuin! (Tämä kuva ei ole talosta, samantyyppinen ratkaisu vain)

Keittiöön haluaisin tuollaiset vanhat puiset kaapistot, mutta valkoisena. Ehkä vielä simppelimmät, mutta moissa on samaa henkeä. Mistähän tuollaisia saisi muuten kuin itse tekemällä?

Niin, ja ehdottomasti ei yläkaappeja, koska keittiössä on hirsiseinät.

No niin... nyt minä teen juuri sitä mitä oon yrittäny välttää...
Suunnittelen taloa joka ei edes välttämättä koskaan ole meidän...

Odottavan aika on pitkä!

Haaveita teillekkin ihan jokaiselle!

Hei, meillä pyöritään!

Eilen se tapahtui!

Ensimmäinen pyörähdys!

Voittaja ilme!
(Että se niistä kasvokuvien rajoittamisista...)

Tänään onkin sitten menty jo neljän peräkkäisen voltin sarjalla maton reunalta toiselle!
Niinsanottua pitkää matkaa, pituus ainakin kaksi metriä.

Nyt pitää alkaa äidin treenaa että pysyy perässä.

Sukulointia

Tänään on ollut ihana kesäpäivä!

Ensiksi täytyy kuitenkin kehaista teitä mukavista kommenteista edellisessä postauksessa. Niitäpä oli ilo lueskella. Niin paljon oli samanlaisia kokemuksia kilojen kanssa painimisesta, ja Virva ymmärrän sinuakin. Itselläni oli sama tilanne ennen tätä nuorimmaista. Tuntui että saan syödä vaikka hevosen eikä näy missään. Liekkö sitten sattunut vanhuus ja raskaus saman vuoden sisään kun kuviot muuttuivat... Enhän minä kovin ylipainoinen ole vieläkään, mutta kehon kuvan muuttumista on vaikea hyväksyä. Vai liekkö tämä sitä kolmenkympin kriisiä...

Jokatapauksessa, karistin kilohuolet kannoiltani ja pakkasin taas lapset autoon karauttaakseni vanhempieni luo, jota myös mummolaksi kutsutaan... Rakas ja ainoa siskoni oli tullut porukoille lapsineen kesäloman viettoon, ja niinkuin tapoihin kuuluu, me ollaan aina yhdessä läjässä. Se on ihan kumma juttu. Porukoilla oli ennen mökkikin järvenrantatalonsa lähettyvillä, mutta se myytiin tarpeettomana, koska me kuitenkin kaikki aina ahtauduttiin samaan pieneen mökkänään. No mutta siis, ihana viikko tiedossa!!!

Mustikoita

ja ihanaa kesäruokaa!!!


...Puhutaan niistä kiloista sitten taas syksymmällä ;)




4-vuotias Helga-serkku kaivoi Vealle kasvimaasta ihan oman
"miniskidiperunan"!



Ja minä yritin parhaani mukaan istua laiturilla ja ruskettua.

Samalla virkkasin uutta tiskirättiä, johon sain talteen aimo annoksen kesää ja auringontuoksua!
Varsin hidasta puuhaa viiden lapsen uimavahdille,
mutta siitä viis.


Jokainen silmukka rakkaudella tehty!

Siinä maha missä painitaan!

Tänään vilauttelin sivulla jo uuden blogin aloittamista muun perheen yksityisyyden turvaamisen takia, mutta toivottavasti kovin moni ei sitä postausta ehtinyt lukemaan. koska enhän mää raaski!!! Päädyin nimittäin kuitenkin siihen, että haluan jatkaa enstiseen malliin. Ehkei enää niin suoria kasvokuvia pojista, joiden en halua kuulevan koulussa kavereiltaan mitä ovat blogistani lukeneet tai nähneet. Lapsia kuitenkaan sivuuttamatta, ovathan ne kuitenkin niin iso osa elämääni. En kuitenkaan halua lasten miettivän yhteisillä retkillämme mitkä kuvat heistä päätyvät nettiin jne... Ymmärrätte varmaan. Pojat kun ovat pian jo esimurrosiässä, vai miksi sitä kutsutaan.

Sen sijaan päätin antaa kasvot itselleni.

(Välillä jo epäröin, muttei tämä ohjelma suostunut poistamaan kuvaani, joten siihen se sitten jäi)

MIKSI?

Siksi, että sisustelun lisäksi myös vaatteet ja tyylit, ok, myönnetään, ulkonäkökin kiinnostavat.

Pinnallista?

Kyllä, sitäkin, mutta sitten taas välillä kovinkin syviä vesiä. Nyt kun sisustelu on varsin vähäistä (puitteista johtuen) halusin jakaa kanssanne muutamia sanottaisiinko "ihmisläheisempiä" juttuja.

Kuten tarkimmat lukijani ovat huomanneet olen synnyttänyt 4kk sitten nuorimmaiseni. Siitä minua muistuttaa keskivartaloon kertynyt uimarenkaan tapainen, joka kelluu varsin kehnosti. (En tosin ole tänä kesänä koittanutkaan, koska inhoan kylmää ja märkää) Ehkä juuri siksi vaatekaappini on täynnä purkamattomia jätesäkkejä täynnä liian pieniä vaatteita, joihin en ole halunnut muuton jälkeen edes vilkaista.

Nytpä sitten vilkaisin... Raskausaikana turvauduin ajatukseen, kuinka voin syödä surutta kahden edestä, koska "imettäessähän ne sitten lähtevät". Niin oli käynyt edellisillä kerroilla. Mutta kuinkas sitten kävikään... En voinutkaan minusta riippumattomasta syystä imettää! Tänne jäin painimaan 20 liikakilon kanssa! Poikien jälkeen laihduin entisiin mittoihin tosi nopeasti. Nyt mikään ei tunnu tepsivän.

Kaappi täynnä ihania farkkuja, joista näissä kuvissa vain murto-osa, mutta vailla käyttäjää. Myymistä en ole edes harkinnut, koska aion mahtua niihin vielä... joskus... Mahdunhan?

Siellä ne taas ovat, varpaat <3 (Mulla on niihin joku ihan ihmeellinen suhde, tulette huomaamaan...)