8. syyskuuta 2010

Voihan räkä!

Ulkona syöminen on elämän suola ja sokeri. Habitarereissulla sitä harrastettiin muutamaan otteeseen, ja siellä sain myös elämäni ikimuistoisimman ravintolakokemuksen. Kuvitelkaas ravintolareissu, jossa KAIKKI menee pieleen. Me oltiin siellä!

Kaikki oikeastaan alkoi ihan hienosti, koska me saatiin pöytä. Puolen tunnin odottelun jälkeen tultiin Iran kanssa (terkut vaan Ira*s -blogiin) siihen tulokseen, että lähdetään tilaamaan juomat tiskiltä, kun ruokatilaus näyttää viipyvän. Tiskillä odoteltiin kymmenisen minuuttia, kunnes avasin suuni ja kysyin edessäni jo jonkin aikaa hyörineeltä tarjoilijattarelta ystävällisesti, voitaiskohan me mahdolliseti jo tilata... vastaukseksi sain "Öööö...hmmm... ööö... tuota joo, mutta menkää pöytään odottamaan niin tuun kohta hakemaan tilauksen." Samantien tarjoilija kyykistyi tiskin alle tyhjentämään tiskikonetta. Eipä auttanut kuin palata pöytään tyhjin käsin.

Vihdoin ruuat  saatiin tilatuksi. Juomia odoteltiin taas. Odoteltiin ja odoteltiin. Aikaa kului tunti (eikä ravintola todellakaan ollut edes täysi), kunnes tarjoilija (mies tällä kertaa) tulee lautasten kanssa ja jakaa ruuat eteemme. Minulle tarjoillessaan hän huitaisee vieruskaverini aterimet lattialle.

- Voi räkä! No onneks meillä on puhtaat lattiat!

Ihanan huumorintajuinen tarjoilija! Jostain syystä meitä ei kuitenkaan naurata. Eri pyynnöstä saadaan lopulta juomatkin (huom, tunnin odotuksen jälkeen...) ja kaikki näyttää aika hyvältä, paitsi että yksi ruoka puuttuu. Muu seurue saa kuitenkin alkaa syömään, koska lämpimän ruuan kanssahan ei tarvitse odotella. Kun lautaset ovat kaikilla tyhjät, kiikuttaa tarjoilija viimeisen kanaleivän pöytään voitonriemuisena hihkaisten:

-No eihän siinä kauan mennyt!

Kaikki on niin suhteellista...Ei mennyt ihan niin kauaa kuin ekan ruokasatsin kanssa, mutta siinä me sitten muut katsellaan tyhjien lautasten yli kun viimeinen villahousu vetelee hyvällä ruokahalulla omaa ruokaansa. Laskua ei tietenkään tule ilman erillistä pyyntöä. Pienen ajan (pieni aika tällä reissulla oli kutakuinkin 10 minuuttia) kuluttua laskun pyytämisen jälkeen tarjoilija tulee takaisin. Tilauksemme on kadonnut, joten hän ehdottaa, että voitaisko vielä kerran käydä läpi mitä kukakin tilasi., niin hän tekee uuden tilauksen .Tässä vaiheessa meitä jo naurattaa. Mieleemme tulee väistämättä , että uusi tilaus lähtee koneelta keittiöön ja kohta (no okei, tunnin päästä) meillä on uudet annokset edessämme.

Muistutan tarjoilijaa vielä meiltä löytyvistä bonuskorteista, joilla listassa on luvattu alennuksia. Tarjoilija lupaa muistaa. Ja taas odotellaan... Kunnes mitta tulee täyteen, ja lopulta marssimme kaikki yhdeksän kassalle. Laskua ei siis koskaan tullut pöytään asti. 

Illan saldo:
Ei yhtään "olehyvä"
Ei yhtään "Anteeksi"
Ei yhtään "Hyvää ruokahalua"

Yksi "Voihan Räkä"

Arvatkaa saatiinko bonushinnoilla?


6. syyskuuta 2010

Seinien taulutusta

Syksy on tosiaan tullut, kun mulla näyttää tarttuvan kaappien pohjalta ja kaupoista käsiin ainoastaan tummaa tavaraa. Tämän aika ihanan kehyksen löysin tänään pienestä kivasta kukka/sisustusliikkeestä, jonka nimeä en nyt kuollaksenikaan muista. Sopii aika täydellisesti olohuoneen seinälle (ja on luonnossa ja kynttilän valossa aika paljon kauniimpi kuin näissä sumusissa pimeissä kuvissa, grrr...).

Kuten kuvasta voi päätellä, olen vihdoin alkanut vasaroimaan. Pitkitin ja pitkitin taulujen seinälle naputtelua, mutta nyt tuli raja vastaan. Tarkoitushan oli, että laitellaan taulut vasta sitten, kun saadaan seinät ensin laitettua lopulliseen kuosiinsa, mutta koska remppa seisoo TÄYSIN, päätin nyt sit kuitenkin laitella vähän täytettä isoille paljaille seinäpinnoille. Ehkä hyvä näin, koska nyt voi sitten rauhassa makustella noita paikkoja. Vasaraa voi iskeä säälimättä, eikä reikiä tarvitse pelätä, koska seinät menee anyway uusiksi ens kesään mennessä.


 Vea on jo tottunu nukkumaan tasasessa paukkeessa. Naapurin mummolta en ole kysynyt, enkä taida kysyä.


Ihan parhaita tauluja on muuten valokuvat. Itseasiassa meillä onkin vain muutama muu taulu seinällä. Peltiset kattokruunut olen joskus aikaisemmin esitellytkin, ja sitten on vanhoissa kehyksissä oleva naisen kuva, jonka olen joskus hankkinut kirpparilta. Jostain syystä tykkään siitä. Maalattuja tauluja en kaipaa  ainakaan tällä hetkellä ollenkaan.


Kohdevaloina kynttilät. Ihanaa kun illat taas pimenee ja valo vähenee.
keskeneräiset seinätkin näyttää kauniimmilta.
Taidan lähteä niitä ihastelemaan!

Ps. Meillä on meneillään väsytystaisteluprojekti nimeltään "pupu".
Isi johtaa 6-3,
mutta me ei luovuteta!
Nythän meillä olis taas tilaa...





5. syyskuuta 2010

Hassu pieni sinkkiastia

 Meidän äiti käy harvoin kirpputorilla. Mulla on myös vähästä omasta kokemuksesta huolimatta se käsitys, että äidit (ja etenkin anopit) harvoin osaavat ostaa tyttärilleen "just sen oikean" jutun vaikka kovasti yrittäisivätkin. (Tästä löytyy varmasti mielenkiintoisia kokemuksia, kertokaa!) Makuasioista kun ei voi kiistellä ja sitä toisen makua on niin vaikea ihan täysin tuntea. Etenkin sisustusesineissä ja vaatteissa virhelyönnin mahdollisuus on kutakuinkin 99%. Sisustaminenhan on vähän kuin kodin pukemista. Se mikä toisen mielestä näyttää hyvältä, ei toisen mielestä päälle puettuna tunnukkaan enää yhtään mukavalta saatikka sitten omalta. 



Olen saanut äidiltäni ainoastaan yhden esineen, jonka hän oli minulle kerran kirppikselle eksyttyään ostanut. Oli ajatellut, että tästä tykkäisin, ja aika on näyttänyt, että äiti oli oikeassa. Tämä pieni  söpö sinkkiastia löytää tiensä hyllylle tai pöydälle aina uudestaan ja uudestaan. Jaloissa on hassut pienet päät, jotka ainakin minun silmissä näyttää ihan ankan päiltä. 


Taas kerran ankkakuppi pääsi olohuoneen pöydälle vihreää siemenpalloa kasvattamaan.
Olen muuten ihan täysin sanoutunut irti viherkasveista, mutta joskus sitä vihreyttä kaipaa ympärilleen.
Pallo hoitakoon nyt sitten viherkasvin virkaa syksyn ajan!

Voimia ja intoa tulevaan viikkoon teille ihanat!


4. syyskuuta 2010

Sisustuskriisi

Tämä päivä on mennyt siivoillessa, eikä valmista ole tullut. Samalla olen ollu ihan hukassa sen kanssa, mitä oikeastaan kotiini haluan. Koulun myötä mulle on avautunut rajaton mahdollisuuksien maailma, ja se on sekoittanut pään nyt sitten ihan lopullisesti. Virittelin olkkariin uudet syksyisemmät verhot, enkä ole ollenkaan varma onko nää nyt yhtään sinne päinkään mihin suuntaan haluaisin tätä meidän kotia olla viemässä.


Noh, ainakin yks juttu on varmaa. Verhot on liian lyhyet! Kannattas vissiin kattoa aina ne mitat ennen kun ostaa (vink,vink). Onneksi suurin osa verhoista sujahtaa sohvan taakse, joten näillä mennään tää syksy.



Habitaresta löysin ihanat Soap Factoryn käsin tehdyt luonnonmukaiset saippuat, joita olen tänään järjestellyt myös putiikin hyllyille. Paljon kivempaa hommaa muuten kuin siivoaminen! Kuvassa ihana täyteläinen espresso, NAM! Putiikista vielä sen verran, että syyskuun ajan sieltä toimitetaan kaikki yli 50e tilaukset ilman postikuluja! Kannattaa siis käydä kurkkimassa jos et vielä ole ehtinyt.


Tuolla ylemmissä kuvissa muuten vilahtelee kaksi tollasta valokuvatyynyä joista on jo pitkään pitänyt postata. Ehkäpä ens viikolla ehdin vihdoin... 

Ja nyt takasin imurinvarteen...




3. syyskuuta 2010

Kenkävero

Heipat taas kaikille tasapuolisesti, ja etenkin lämpöset tervetulotoivotukset uusille lukijoille! Lukijalaskuri ilmeisesti taas vaihteeksi toimii, hyvä niin! Onhan se kiva nähdä välillä muutakin kuin oma naamansa. (Rapuhattukuvan poistoa olen jopa harkinnut vakavasti lähes päivittäin, sen verran se pistää omaankin silmään kun kone sen arpoo AINA tuohon alapalkkiin missä ehdotellaan vanhoja postauksia luettavaksi tyyliin "olisitko kiinnostunut tästä")

Habitare käyty ja paljon ehdittiin nähdä. Olis niin paljon kerrottavaa, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Niinpä laitan tähän aluksi vain pari kuvaa Kenkäverosta jossa pistäydyttiin menomatkalla, ja muhittelen Habitaren antia vielä hetken mielessäni.


Kenkäverosta olin kyllä kuullu, mutten koskaan ollu siellä itse käynyt.


Kaunis paikka, kauniita rakennuksia ja vanhan ajan tunnelmaa...


Putiikki oli ehkä hieman pettymys...
Ja sitä tietty olin odottanut eniten.


Tämä  pyörä oli lähes maastoutunut vanhan omenapuun alle.

Lopuksi tietty vielä se pakollinen minäkin-olin-siellä -kuva, mistäpä muualta kuin vessasta.



Niin, ja lohduttavaahan tässä on se, että on ne peilit p*****t muuallakin kuin meillä.

Tähän reissuun vielä palataa, mutta nyt rennon letkeää perjantai-iltaa kaikille!